Brasilia ei ole aloittelijoille, osa 3: Etninen monimuotoisuus

Elinympäristön muutos monokulttuuri-Suomesta eteläamerikkalaiseen sulatusuuniin on melkoinen trippi omalle maailmankuvalle. Etnisen taustan moninaisuus hämmästyttää, kummastuttaa ja riemastuttaa valkoista eurooppalaista.

Vuoden 2016 kesäolympialaisten avajaiset esittelivät loistavalla tavalla Brasilian asutushistoriaa. Maahan piirtyneet jäljet symbolisoivat sitä, että kaikki kansat ja kulttuurit ovat jättäneet omalla tavallaan jälkensä Brasilian historiaan.

Maracatu-kulkueen tahdissa pitivät hauskaa kaikennäköiset brasilialaiset.

Alkuperäiskansat

Brasilian alkuperäisasukkaita ovat tietenkin intiaanit (niin kuin me länkkärit heitä kutsumme). Brasilian alueella eli portugalilaisten saapuessa n. 2-4 miljoonaa alkuperäisasukasta, mutta 1950-luvulle saavuttaessa heitä oli jäljellä enää n. 100 000. Alkuperäisasukkaita menehtyi paitsi eurooppalaisten tuomiin sairauksiin, joille heillä ei ollut vastustuskykyä, mutta heitä myös hävitettiin systemaattisesti vuosisatojen ajan. Brasilian alueella eläneillä alkuperäiskansoilla ei ollut suuria imperiumeja eivätkä ne rakentaneet suuria monumentteja, toisin kuin esimerkiksi Andien tai Väli-Amerikan kansat, joten löytöretkiä edeltävästä ajasta ei ole jäänyt juurikaan arkkitehtonisia tai muita taviksen silmään näkyviä jälkiä. Vuoden 2010 väestölaskennassa 817 963 brasilialaista ilmoitti itsensä alkuperäisasukkaaksi, joten heidän määränsä on elpynyt.

Mielenkiintoista on se, että Brasilian lain edessä intiaanit ovat alaikäisiä, eli he eivät ole laillisessa vastuussa mahdollisesti tekemistään rikoksista. Tämä on valtion yritys suojella alkuperäiskansojen oikeutta elää länsimaisen yhteiskunnan ulkopuolella omien lakiensa mukaan. Alkuperäiskansoja suojelee valtiollinen järjestö, FUNAI, jolta tulee hakea lupaa, jos mielii vierailla jonkun heimon alueella. Esimerkiksi Madventuresin kundit saivat Amazonin-seikkailuillaan FUNAI:lta kieltävän vastauksen lupahakemukselleen, ja joutuivat etsimään vierailukohteekseen länkkäreihin tottuneemman heimon.

Tummaihoiset

Toinen etninen komponentti ovat tietenkin Afrikan länsirannikolta portugalilaisten tuomat orjat. Orjia oli siirtomaa-aikana Brasiliassa pitkään paljon enemmän kuin eurooppalaisia. ”Vapaan vatsan laki” (Lei do Ventre Livre) vuonna 1871 määräsi, että kaikki lapset syntyvät vapaina (mutta senhetkiset orjat pysyivät vielä orjina). Kaikki orjat vapautettiin vasta 1888 ”kultaisella lailla” (Lei Áurea). Kautta orjuuden vuosisatojen orjat yrittivät sitkeästi karata omistajiltaan ja perustivat vaikeakulkuisiin paikkoihin karanneiden orjien yhteisöjä, joita kutsutaan nimellä quilombo. Quilombo tulee Länsi-Afrikassa puhuttujen kimbundu- ja umbundu-kielten sanasta, joka tarkoitti alun perin väliaikaista asumusta. Quilomboja on yhä olemassa ympäri Brasiliaa, ja joissain niistä puhutaan vielä länsiafrikkalaisia kieliä.

Alla muutamia kuvia eräästä Minas Geraisin osavaltiossa sijaitsevasta entisestä quilombosta nimeltä Lavras Novas. Tämä kyseinen paikka on nykyään suosittu kohde ”rakastavaistenpäivänä” (vastaa St. Valentine’s daytä, mutta on Brasiliassa kesäkuussa eli talvella) ja muina romanttisina juhlapäivinä, sillä sinne on tupsahdellut ravintoloita ja majataloja viime vuosina. Matkailijat eivät tunnu olevan moksiskaan siitä, että pusipusiviikonloppua vietetään orjien kulttuuriperinnön keskellä.

Lavras Novas sijaitsee vuoriston keskellä, mutkaisten hiekkateiden päässä.

Lavras Novas on yksi pitkä tie, jonka varrella on matalia taloja.

Rakennustekniikkana monissa alkuperäisissä taloissa on pau a pique, jossa käytetään puuta ja savea.

Hevoset ja lehmät kuuluvat Lavras Novasin asukkaisiin.

Pieni leikkijä talon edustalla.

Brasiliassa tärkeimmistä etnisistä ryhmistä käytetään seuraavia nimityksiä: índio / indígena (intiaani/alkuperäisasukas), negro / preto (musta), pardo (”tumma” eli valkoisen/mustan/intiaanin sekoitus), branco (valkoinen).

Täällä voit käydä katsomassa karttaa, josta ilmenee ihonvärin maantieteellinen jakautuminen Rio de Janeiron kaupungissa. Kartassa punainen väri edustaa mustia, vihreä ”tummia”, ja sininen valkoisia. Voit huomata, miten sininen väri keskittyy kaupungin eteläosiin, jotka ovat hienostokaupunginosia; vihreä keskittyy pohjoisosiin; ja punainen väri tuntuu keskittyvän tiettyihin pisteisiin ympäri kaupunkia. Nuo pisteet ovat slummeja eli faveloita, joista olet varmasti kuullut, ja ehkäpä olet jopa nähnyt Jumalan kaupungin tai Tropa de Eliten (suosittelen lämpimästi kumpaakin elokuvaa, en tosin heikkohermoisille). Tummaihoiset keskittyvät faveloihin siksi, että vielä 128 vuotta orjuuden lakkauttamisen jälkeen yhteiskunnallisia eroja ei ole saatu kurottua kiinni orjien jälkeläisten ja valkoisten eurooppalaisten jälkeläisten välillä.

Muut alkuperät

Portugalilaisten lisäksi ihmisiä on tullut Brasiliaan 1800-luvulta lähtien varsinkin Italiasta, Saksasta, Lähi-Idästä ja Japanista. São Paulo on maailman suurin kaupunkikeskittymä japanilaisia Japanin ulkopuolella. Siellä käyvän kannattaa tutustua Liberdaden kaupunginosaan, joka on Brasilian tunnetuin Asiatown. Italialainen maahanmuutto näkyy yleisimmin Brasiliassa rakkautena pizzaan ja lasagneen ja italialaisina sukuniminä. Etelä-Brasiliassa on paljon paitsi italialaisten myös saksalaisten ja puolalaisten jälkeläisiä — Rio Grande do Sulin osavaltion vuoristossa on vielä yhteisöjä, joissa puhutaan italiaa tai Hunsrückischiä, arkaaista saksan murretta.

Karkeasti ottaen brasilialaiset ovat sitä valkoisempia ja ”eurooppalaisempia” mitä etelämmäs mennään; ja sitä tummempia ja kulttuurillisesti ”brasilialaisempia” mitä pohjoisemmas mennään. Pohjoinen on köyhä ja etelä rikas; pohjoinen äänestää enemmän vasemmistoa, etelä enemmän oikeistoa.

Maan sisällä on erilaisista alkuperistä johtuen rodullisia ja yhteiskunnallisia ennakkoluuloja. Esimerkiksi olen kuullut Koillis-Brasiliassa lomailleen valkoisen naisen suusta: ”Oli siellä kaunista, mutta kauniita ihmisiä sieltä ei kyllä löydä! Kaikki tummia ja niillä on ne lättänät päät!” (Koillisessa intiaanien ja mustien sekoitus on tuottanut tietynnäköisen ihmistyypin, jota voi ilmeisesti halutessaan näinkin kuvailla.)

Kuka on kaunis Brasiliassa?

Brasilialainen kauneusihanne on ikävä kyllä melkoisen rajoittunut: se on valkoinen. Naiset suoristavat muhkeat afrokiharat, tekevät ihovalkaisuja ja jopa värjäävät ihokarvojaan vaaleiksi. Tätä viimeistä en ole nähnyt missään muualla — tummaihoiset naiset, joilla on haaleankeltaisiksi värjätyt käsikarvat, ovat melko erikoinen ilmiö. Valkoinen kauneusihanne kävi karmivan todelliseksi kerran, kun toivotin hyvää joulua kuusikymppiselle, tummaihoiselle kotiapulaiselle.

– Hyvää joulua!

– Hyvää joulua sullekin, oli kiva nähdä! Sä oot aina niin kaunis, niin vaalea, ihan kuin nukke!

– Ööh… kiitos, niin olet sinäkin kaunis kuin nukke!

– (Naurua) No enhän oo! Siis musta nukke? Ei mustat nuket oo kauniita!

– Ööh… onpas?

Hyvästelimme, ja olin surullinen ja hämmentynyt. En voinut olla miettimättä itseäni lapsena 1990-luvulla, jolloin halusin välttämättä tummaihoisen barbin. En tainnut olla edes nähnyt tummaihoista ihmistä muualla kuin televisiossa, mutta Sun Jewel Shani oli mielestäni vaan niin kaunis. Kasvatus ja se kulttuuri, missä eletään, vaikuttaa perustavanlaatuisesti siihen, minkälaisia käsityksiä meillä on ihonväristä. Olisi järkyttävää kasvaa siihen uskoon, että oma ihonväri on niin ruma, ettei sen näköisiä nukkeja kannata edes valmistaa. Tai että afrokiharat tai rastat eivät ole ”ammattimaisen näköiset” lääkärillä tai asianajajalla. Brasilian somessa kauhistutti jonkin aikaa sitten myös ala-asteopettajan vanhemmille osoittama viesti, jossa heitä kehotettiin suoristamaan lastensa hiukset jotakin koulun juhlaa varten ”jotta kaikki lapset olisivat siistin näköisiä”.

Onneksi afrikkalaisen perimän korostus ja arvostus on viime aikoina lisääntynyt. Viimeisen vuoden ennen ja nyt -trendi somessa on ollut transição capilar eli ”hiussiirtymä”. Nuoret naiset ovat kyllästyneet ajattelemaan, että heidän kiharissa hiuksissaan olisi jotain hävettävää, ja he haluavat irti kemiallisen suoristuksen kierteestä. Inspiraatiota voi hakea muista naisista, jotka postaavat kuvakollaaseja ja tutoriaaleja hiussiirtymänsä eri vaiheista.

Kaksi tuntemaani Suomessa asuvaa afrotaustaista, kiharahiuksista brasilialaisnaista piti aluksi rasistisena loukkauksena sitä, kun suomalaiset pyysivät saada koskea heidän hiuksiaan. Lättänähiuksisille suomalaisille kyse oli tietenkin ihan aidosta uteliaisuudesta ja ihailusta, mutta ystävilleni hiusten ihmettelyyn liittyi täysin erilainen sosiaalinen konteksti. Kesti kuulemma aikansa oppia nauttimaan aidosti suomalaisten kehuista ilman, että luuli niihin liittyvän ironista ivailua.

Kuka on minkäkin värinen Brasiliassa?

Täysin oma kysymyksensä on se, kuka mieltää itsensä tai mielletään mustaksi ja kuka valkoiseksi Brasiliassa. Koska ihonväriin ja etnisyyteen liittyy sosioekonomisia kysymyksiä, mutta toisaalta myös suvun alkuperä, ihonvärin tai etnisyyden määrittäminen on ulkopuolisen silmään melkoista arpapeliä. Luulen, että 90% niistä brasilialaisista, jotka pitävät itseään valkoisina, eivät välttämättä olisi valkoisia esimerkiksi Suomessa. Heillä on mustat hiukset, ruskea iho ja ruskeat silmät.

Tarkastelkaamme esimerkiksi muutamaa jalkapallonpelaajaa ja heidän etnisyyttään. David Luiz on sanonut haastattelussa olevansa musta, sillä hänen suvussaan menneet sukupolvet ovat olleet mustia, ja sieltä tulee myös hänen identiteettinsä. Toisaalta Ronaldo aiheutti kohun jokunen vuosi sitten sanoessaan ohimennen, että on valkoinen (”Kaikki mustat kärsivät [rasismista], ja minä valkoisena kärsin [rasistien] tietämättömyydestä”). Näihin päätelmiin ei suomalainen ehkä tulisi heitä katsomalla.

Brasilialainen mieheni on etniseltä sekoitukseltaan kai lähinnä portugalilaisten ja libanonilaisten jälkeläinen. Brasiliassa hän on valkoinen, mutta oli Helsingissä yllätyksekseen arabi — ainakin jos uskotaan viereisessä ravintolapöydässä istuneita humalaisia miehiä, jotka huutelivat hänelle ”ählämsähläm!” Niinhän sitä sanotaan, että matkailu avartaa…

Brasiliassa ihonväriin ja etnisyyteen liittyvät kysymykset ovat uskoakseni monisyisempiä kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä on samantapainen sulatusuunimenneisyys. Brasiliassa mustilla ja valkoisilla ei ole erillisiä kulttuureja, eikä heistä siksi ole olemassa yhtä vahvoja stereotyyppejä kuin Yhdysvalloissa. Brasiliassa ei ollut missään vaiheessa orjuuden lakkauttamisen jälkeen Yhdysvaltojen tai Etelä-Afrikan kaltaista virallista rotuerottelua (käytäntö onkin sitten eri asia — siitä asiaa joskus toiste). Eriväristen ihmisten väliset parisuhteet eivät myöskään ole ainakaan minun ympäristössäni mitenkään ihmeellisiä (ts. ”interracial”-suhteet eivät ole mikään käsite), sillä osapuolten välillä ei myöskään ole mainittavia kulttuurieroja.

Kuitenkin samaan aikaan sosioekonomiset ennakkoluulot tummaihoisia vastaan ovat vahvassa, ja suhde poliisiin on vähän samanlainen kuin Yhdysvalloissa: ei kannata olla tummaihoinen väärässä paikassa väärään aikaan. Liipaisin on herkässä, kun epäilyksen kohteena on tummaihoinen favela-asukas.

Jotakin positiivista?

Kaikesta tästä sekamelskasta kumpuaa se positiivinen seikka, että kuka vaan voi näyttää brasilialaiselta, ainakin jossain päin maata. Kaikki ovat ensisijaisesti brasilialaisia, ja vasta sen jälkeen jostain kauempaa. Siksi myös ulkomaalaisen kotoutuminen on melko lailla tehty siinä vaiheessa, kun osaa portugalia ja tykkää grillibileistä ja laihasta kaljasta. Ei tarvitse miettiä sitä, näyttääkö avaruusoliolta muiden ihmisten seassa. Oman ja muiden ihonvärin ja etnisyyden ymmärtäminen Brasilian kontekstissa voi tosin viedä oman aikansa — erään suomalaiskaverini määrittämiseksi ”valkoinen” ei riittänyt brasilialaisille, vaan häntä kuvailtiin ennemminkin ”läpinäkyväksi”. Tosin ihanteellisessa tilanteessa ketään ei tarvitsisi mahduttaa mihinkään kategoriaan.