Kahden hissin väkeä

Tämä teksti kertoo keskiluokkaista suomalaista kovasti ihmetyttävästä aiheesta: kotiapulaisista ja heidän kohtelustaan.

Menneellä viikolla Brasilian somessa huvitti ja vihastutti uutinen TV-tähti Xuxa Meneghelin tyttären, Sashan, opiskelijaelämästä New Yorkissa. Viihdeuutisen otsikko kuului näin: ”New Yorkissa asuva Sasha Meneghel kertoo tiskaavansa ja petaavansa oman sänkynsä”.

Se, että tällainen asia nostetaan uutiseksi viihdemediassa, tarkoittaa, että julkisuuden hahmoilta ei odoteta kotiaskareiden tekemistä, sillä he kuuluvat yläluokkaan. Suomessa vielä noin kaksi sukupolvea sitten piiat ynnä muut kotiapulaiset olivat yleisiä (esimerkiksi oma isoäitini työskenteli nuoruudessaan piikana), mutta uskoakseni koulutustason noustua ja työntekijöiden oikeuksien ja valvonnan lisäännyttyä kotitöiden muilla teettäminen vähentyi. Suomessa siivouspalvelujen ostaminen on alkanut yleistyä uudelleen vasta viime vuosina, mutta ani harvalla on kuitenkaan jatkuvassa työsuhteessa kotiapulaisia, jotka siistivät kotia asukkaiden jäljiltä.

Ikkuna menneisyyteen

Brasilia on yhteiskuntana monessa asiassa kuin ikkuna kahden sukupolven takaiseen Suomeen. Yksi näistä asioista on nimenomaan kotiapulaiset (muita ovat esimerkiksi naisten asema ja oikeudet, teollistuminen, homofobia, jne.). Meillä päin Brasiliaa lähes kaikilla ylemmän keskiluokan perheillä on vähintään muutaman kerran viikossa käyvä siivooja, ja todella rikkailla saattaa olla päivittäin kodissa työskentelevä tai jopa siellä asuva kotiapulainen, joka siivoaa, pyykkää, valmistaa ateriat ja hoitaa muita kodin asioita, kuten ruokaostokset. Yleisesti mitä suurempi kaupunki, sitä suurempi kysyntä kotiapulaisista on, ja siksi he yleensä tekevät päiväkeikkaa kalliimmalla rahalla monissa eri kodeissa. Toisaalta mitä pienempi kaupunki maaseudulla, sitä yleisempiä ovat kokopäiväiset kotiapulaiset, sillä väestön koulutustaso on alhaisempi, palkkataso on alempi ja töistä on pulaa. São Paulon kaltaisessa megalopolissa monilla nuorilla aikuisilla ei välttämättä edes käy siivoojaa (kauhistus!), koska elinkustannuksiin menee muutenkin paljon rahaa ja asunnot ovat sen verran pieniä, että ne voi siivota ihan omin kätösin.

Vuonna 2015 tuli voimaan uusi laki kotiapulaisten palkkauksesta, jossa heille myönnettiin sellaisia vallankumouksellisia oikeuksia kuten työttömyyskorvaus, työtapaturmavakuutus, korvaus laittomasta irtisanomisesta sekä yli- ja yötyökorvaukset. Tästä eivät monet pitäneet, sillä siihen asti oli ollut ihan tavallista pitää kodissa asuvia kotiapulaisia 24-h päivystyksessä, ilman omaa vapaa-aikaa. Facebookissa on saanut suosiota Eu Empregada Doméstica (’Minä, kotiapulainen’) -sivusto, johon kotiapulaiset saavat lähettää anonyymisti tarinoitaan. Niiden perusteella vielä nykyäänkin on ihmisiä, joiden mielestä on normaalia esimerkiksi antaa kotiapulaisen asua ikkunattomassa huoneessa tai antaa hänelle ruuaksi vain tähteitä. Pahimmassa tapauksessa kotiapulaisia lukitaan asuntoon tai he voivat kohdata fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa.

Tänä vuonna tuli teattereihin elokuva Que Horas Ela Volta (’Mihin aikaan hän tulee kotiin?’), joka on käännetty englanniksi The Second Mother. Voit katsoa trailerin englanninkielisillä teksteillä täällä. Englanninkielinen nimi heijastaa sitä, kuinka kotiapulaisuus tuottaa ketjun ”toisia äitejä”: kotiapulainen hoitaa isäntäperheen lapsia, ja samaan aikaan joku toinen hoitaa kotiapulaisen lapsia. Elokuva keskittyy kuvaamaan sitä konfliktia, joka syntyy, kun 24-h-kotiapulaisen, Valin, luona käymään tullut tytär ei suostu käyttäytymään kuten kotiapulaisen lapsen odotetaan: hän haluaa opiskella yliopistossa, istua samassa ruokapöydässä kuin isäntäperhe, syödä samoja ruokia, uida samassa uima-altaassa, jne. Valin työnantaja sanoo aluksi tytön vierailun olevan OK, koska ”Você é praticamente da família” (’Sinä olet käytännössä perheenjäsen’). Perheen todellinen reaktio kuitenkin todistaa, että Val tai hänen tyttärensä ei saa käyttäytyä kuten perheenjäsen.

En ole nähnyt yhdenkään lähipiirini kotiapulaisen osallistuvan vieraana isäntäperheen elämän tärkeisiin tilaisuuksiin, kuten häihin tai hautajaisiin. ”Perhettä ollaan”, muttei kuitenkaan. Lisäksi palvelusväkeä tervehditään aina antamalla suomalaiset ”heipat”, eikä heitä koskaan kosketeta. Perheenjäseniä ja ystäviä täytyy tervehtiä kättelemällä tai poskisuukoilla, eli tässäkään mielessä apulaiset eivät ole samalla tavalla perheenjäseniä.

Joskus kotiapulainen tai lastenhoitaja otetaan jopa mukaan matkalle. Brasilian lentokentillä näkeekin usein (valkoisia) perheitä, joiden vanhemmat räpläävät älypuhelinta sillä aikaa, kun valkoiseen uniformuun pukeutunut (musta) lastenhoitaja leikkii lasten kanssa. Lähipiirissäni eräs vanha (valkoinen) nainen sanoi kerran (musta) kotiapulainen vierellään, että tämä matkustaa hänen kanssaan minne vaan ja kuinka pitkäksi aikaa tahansa ”ihan vain koska hän haluaa huolehtia minusta”. Kotiapulainen nyökkäili vierellä ja sanoi, ettei muu tulisi kysymykseenkään. Suomalaisen on kovin vaikea ymmärtää tällaista ns. vapaaehtoisen orjan työnkuvaa – ylimääräistä korvausta työpanoksesta ei tule (tai ainakaan ennen viime vuotista lakia ei tullut), vaan jonkinlainen kiero riippuvuussuhde ja todennäköisesti pelko työpaikan menettämisestä pitää isännän/emännän ja apulaisen yhdessä. He ikään kuin ovat läheisiä, mutta kuitenkin heidän välillään on hierarkkinen suhde, jota hallitsevat tarkat, kirjoittamattomat säännöt.

Kotiapulaisuus näkyy talojen suunnittelussa

Brasilialaisissa kodeissa on yleensä keittiön yhteydessä kodinhoitoalue, jossa on pesukone, tanque (eli posliininen pesuallas, jossa on etureunassa pyykkilaudan tapaiset muhkurat vaatteiden käsinpesua varten), kuivausnaru vaatteille ja varastotilaa. Monissa asunnoissa on kaksi sisäänkäyntiä: yksi suoraan olohuoneeseen (koska eteistä/tuulikaappia ei tarvita), ja toinen suoraan keittiöön/kodinhoitoalueelle. Tajusin vasta hiljattain, että keittiösisäänkäynti on tarkoitettu palvelijoille, ja olohuonesisäänkäynti asukkaille ja vieraille. Tämä siksi, että edellisessä asunnossamme minulla sattui olemaan vain keittiön oven avain, ja vierailulle tullut tuttuni vitsaili: ”Ai ollaanko me jotain kakkosluokan sakkia vai, pitää tulla keittiön kautta sisään?” Nykyisessä asunnossamme on vain yksi sisäänkäynti – se saattaa johtua siitä, että tämä on suhteellisen uusi kerrostalo.

areadeservico

”Palvelualue” ja palvelusväen WC/suihku.

Usein kodinhoitoalueen yhteydessä on myös WC (pönttö ja suihku) ja pieni huone. Meidän asunnossamme tämä ikkunaton, n. 6 neliömetrin kokoinen huone on varasto, jossa säilytämme matkalaukkuja, silityslautaa, ruokaa ynnä muuta sekalaista. Selkäpiitä karmii kuitenkin se ajatus, että asunnossa on tuo pieni WC ja ikkunaton koppero luultavasti siksi, että joku voisi asua niissä. Tuon alueen nimikin on área de serviço eli ”palvelualue” – siellä palvelusväki asuu ja häärii, poissa isäntäväen silmistä.

Älä näy, älä kuulu

Meillä käy tuttu siivooja kahden viikon välein (eli paikallisen mittapuun mukaan todella harvoin). Maksamme sen hinnan, jonka hän pyytää – jos alkaisin pitää hänen hintaansa kalliina, tarttuisin itse luudanvarteen. Ei ole minun tehtäväni alkaa tinkimään toisen elinehdosta, mutta sitäkin varmasti monet tekevät (kotipalvelujen hinnannousu on monille purnauksen aihe). Siivoojamme korottaa hintaa tietyin väliajoin ikään kuin inflaatiokorjauksena ja jos esimerkiksi bussilippujen hintoihin on tullut korotuksia. Annan hänelle vapauden ostaa meidän piikkiin kaikki haluamansa tarvikkeet, jotta hän voi tehdä työnsä haluamallaan tavalla.

Suomalaisen ”kaikki työ on arvokasta” -moraalin sisäistäneelle on mielettömän vaikeaa ymmärtää sitä alistunutta asennetta, jolla kotiapulaiset tekevät töitä. Kerran löysin siivoojamme tuosta pimeästä palvelualueen kopperosta, istumassa jakkaralla ja syömässä eväitä. Kysyin: ”Herranjumala, mitä sä siellä pimeässä istut? Tule pöydän ääreen syömään!” ”En mä, täällä on ihan hyvä syödä.” Vastasin: ”No eikä ole! Jos olisin sinä, tulisin pöytään istumaan!” Sinä päivänä hän raahautui vaivaantuneena istumaan olohuoneen pöydän ääreen, mutta on sen jälkeen syönyt eväänsä edelleen komerossa. Hän myös käyttää aina palvelualueen WC:tä ja pesee tarvittaessa hampaat tanquessa (koska palvelualueen WC:ssä ei ole lavuaaria – miksi?). Olen sanonut monta kertaa, että hän voi käyttää käytävällä sijaitsevaa vessaa aina, kun tarvitsee, mutta ilmeisesti en ole onnistunut työsuhteen demokratisoinnissa. Hän on oppinut tekemään työnsä periaatteella ”älä näy, älä kuulu, äläkä koske isäntäväen mukavuuksiin”, eikä sitä ajatusmaailmaa yksi gringa hevin muuta.

asuntoilmoitus

Asuntoamme kuvaillaan kiinteistövälittäjän sivuilla näin.

Yllä olevassa kuvassa näkyy kuvakaappaus kiinteistövälittäjän laittamasta asuntomme vuokrausilmoituksesta (olemme muuttamassa pois). Siihen on eritelty muun muassa taloyhtiön grillikatoksen, ovimiehen ja ovipuhelimen lisäksi Banho (de) empregada eli kotiapulaisen pesuhuone ja Elevador (Serviço, Social) eli ”palvelu-” ja ”sosiaalinen” hissi. Tämä on vähän harhaanjohtavaa, sillä talossamme on vain yksi hissi. Monissa (vielä) paremman väen kerrostaloissa on kuitenkin erikseen ”palveluhissi” ja ”sosiaalinen hissi”. Tämä on alunperin tarkoittanut sitä, että palvelusväki ei saa käyttää samaa hissiä kuin asukkaat. En tiedä, kuinka yleistä tuon säännön noudattaminen on nykyään – ainakin jonkin aikaa sitten Facebookissa kiersi tarina, jossa kuntosalilta palaava mies oli kyseenalaistanut tuntemattoman kotiapulaisen luvan käyttää ”sosiaalihissiä”. Tämä oli vastannut: ”Minä olen menossa töihin, olen ammattilainen ja hyvin pukeutunut. Sinä olet hikinen ja kuntosalivaatteissa. Jos jonkun pitäisi mennä palveluhissillä, se olet sinä!” Tarinan totuudenmukaisuudesta en mene vakuuseen, mutta ainakin se havainnollistaa vallitsevaa tilannetta.

Halpa työvoima ja teknologia

Itse olen sitä mieltä, että Brasilian kaltaisessa maassa halpa työvoima hidastaa teknistä kehitystä. Tässä mielessä Brasiliassa kaikki toimii nurin kurin: työvoima on edullista ja tehdastuotanto ja koneet kalliita, kun taas Suomessa kaikki automaatiolla valmistettu ja tuotettu tulee yleensä halvemmaksi kuin käsin tehty. Suomessa luksustuotteissa lukee ”Käsin tehty Suomessa”; Brasiliassa niissä lukee ”Maahantuotu” eli muualla teollisesti tuotettu. Tämä hintatodellisuus näkyy myös siinä, mitä brasilialaiset ajattelevat kodin ylläpidosta: miksi ostaisin erilaisia kodinkoneita, kuten astianpesukoneen tai imurin, kun kotiapulainen siivoaa halvalla ja tarvitsee vain sienen, luudan, rikkalapion ja lattiarievun?

Sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran asuimme Euroopassa, teknologian aallonharjalla ratsastava mieheni ilmoitti, ettei halua enää koskaan elää ilman astianpesukonetta. Olemme sen jälkeen vuosikaudet levittäneet astianpesukoneiden ekologista ja parisuhteita pelastavaa ilosanomaa brasilialaisille, mutta monet ovat yhä skeptisiä tuon futuristisen laitteen hyödyistä. Siis sinne kerätään astioita monen päivän ajan? Pitääkö ne esipestä? Puhdistaako se oikeasti kaikenlaiset astiat? Kun kerran vastailimme tällaiseen mieheni sukulaisten kysymystulvaan, yksi mies murjaisi: ”Miksi mä ostaisin uuden astianpesukoneen, kun mulla on jo sellainen?” Samassa hän osoitti keittiössä tiskaavaa kotiapulaista. Kaikki nauroivat, paitsi minä. Vaikka Brasilia onkin opettanut minua nauramaan niin itselleni kuin monille poliittisesti epäkorrekteille asioille, en osaa ottaa ihmisten inhimillisyyden ja ammattiylpeyden vähättelyä vitsinä.

Toivon kohdelleeni omalta osaltani kaikkia kohtaamiani kotiapulaisia ja siivoojia kuin ketä tahansa muutakin kanssaihmistä ja ammatinharjoittajaa. Ehkäpä kahden sukupolven päästä näemme Brasilian, jossa kaikki voivat käyttää samaa hissiä.

hissi

Yhden hissin kerrostalo.

Mainokset

4 thoughts on “Kahden hissin väkeä

  1. Moi, olipa hienoa löytää blogisi! Alan nyt käydä tekstejäsi läpi järjestelmällisesti: mieheni on Riosta, ja ensimmäinen, kevääseen asti kestävä vierailuni Brasiliaan alkaa reilun viikon päästä – odotan innolla ja uteliaana! Kirjoituksesi tuntuvat käsittelevän juuri monia itseänikin mietityttäneitä asioita. Hyvää viikonloppua täältä pimeästä Naantalista!

    Tykkää

  2. Meillä käy tällä hetkellä miehen nuorempi sisko siivoamassa kerran viikossa. Hän on kotona pienten lasten kanssa ja onnellinen lisätienesteistä.
    Sitä ennen meillä oli apulainen joka tuli muutaman tunnin päivässä. Olen asunut 20 vuotta täällä Ecuadorissa ja kotiapulaisia on ollut monia ja monenlaisia, mutta hänen kanssaan tuli runsaassa kolmessa vuodessa todella läheiset välit. Olemme miehen kanssa hänen nuorimman lapsensa kummivanhempia ja vaikka asumme eri puolilla maata nyt, pidämme edelleen yhteyttä. Tervehtiminen oli aina poskisuukolla, monta kertaa istuimme yhdessä juoruamassa ja meitä on keskitetty heillä kotona, mutta ikinä en onnistunut saamaan aikaiseksi yhteistä ruokahetkeä.
    Eli sovin hänen kanssaan että hän saa syödä päiväruoan meillä. Alkuun hän pakkasi sen aina mukaan ja vihdoin selvisi että hän vie sen kotiin lapsille että heillä olisi syömistä. Jolloin sanoin että vieköön sen mitä ruoasta jää jäljelle. Tästä oli tuloksena että meillä tehtiin aina huomattavasti isompi annos ruokaa kuin mikä olisi meille ollut tarpeen mutta eipä ainakaan ollut huonoa omatuntoa. Meidän poika nimittäin useamman kerran meni koulun jälkeen heille kun itse en töitten takia ollut kotona ja kertoi että siellä ei ollut mitään syömistä, piti odottaa siihen saakka että äiti tuli kotiin ja toi jotakin.
    Kun selvisimme tästä ongelmasta kotiapulainen alkoi syödä meillä (hän lähti aina koriin mahdollisimman nopeasti pestyään meillä ruoka-astiat viedäkseen ruokaa lapsilleen) mutta vaikka miten houkuttelin hän ei suostunut syömään samassa pöydässä meidän kanssamme. Pari kertaa onnistuin hänet pakottamaan, jonka jälkeen hän alkoi syödä ulkona salaa ennen kuin ilmoitti että ruoka oli valmista.
    Samassa pöydässä istuminen vain oli liian suuri sosiaalinen kynnys ja kun hän siinä joutui minun pakottamanani istumaan paine oli selkeä ja samoin henkinen pahoinvointi. Joten vihdoin luovutin ja totesin että ihmisellä on oikeus syödä ruokansa rauhassa.
    Lopulta kotiapulainen alkoi kutsua minua äidikseen ja alkoi kohdella minua kuten hänen kansanryhmässään kohdellaan arvokasta naishenkilöä. Ikäeroa meillä oli melkein kymmenen vuotta, minä siis vanhempi, mutta hänen kulttuuriinsa kuuluvat henkiset äidit biologisten lisäksi, joten minusta tuli semmoinen.
    Sen jälkeen samassa pöydässä istuminen oli vielä mahdottomampaa. Lisäksi ruoka laitettiin lautasella minun eteeni ja palvelu oli muutenkin kuin viiden tähden hotellissa. Itse hän söi ruokansa keittiön ulko-ovella maassa kukkien.
    Lopulta täytyi vain todeta että kulttuurierot olivat liian suuria ja ettei minulla ollut oikeutta vähätellä hänen kulttuuriaan ja tapojaan. Vaikealle se välillä tuntui, toisaalta sydäntä lämmittää tietää että minulla on tytär ja neljä lastenlasta Amatsoonasin viidakossa 🙂

    Liked by 1 henkilö

    • Olipa sydäntä lämmittävä tarina! 🙂

      Meillä siivooja lounasti ihan omia aikojaan sillä aikaa kun minä tein töitä muualla asunnossa, eli hän olisi halutessaan voinut olla ihan rauhassa ”salin puolella”. Mutta kuten sinäkin, ymmärrän toki, jos se ei hänestä tunnu mukavalta.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s