Individualisti, haarukka ja ”jeitinho”

Edellisessä tekstissäni kerroin tunnelmia Suomen-visiitiltä ja pohdin, mikä Suomessa ihmetytti ja kummastutti sillä paluukerralla. Kirjoitukseni sai paljon posiitivista palautetta, kiitos kaikille lukijoille kannustuksestanne!

Blogissa on ollut pitempi tauko suurten elämänmuutosten keskellä. Muutimme tässä välissä takaisin Eurooppaan; kirjoitan siitä joskus myöhemmin, kun pöly on laskeutunut. Brasiliasta riittää kerrottavaa vielä vaikka vuodeksi, joten tyhjennän sen sanaisen arkun ennen kuin siirryn seuraavaan.

Tajunnanvirtani vei Suomi-kulttuurishokista seuraavaksi pohtimaan, minkäköhänlainen ihminen olen ollut silloin, kun brasilialaiseen mieheeni tutustuin, ja minkälaisia kulttuurieroja meillä on mahtanut aikoinaan olla, ja ehkä vieläkin — tietoisia tai tiedostamattomia. Kun tapasimme, asuimme kumpikin ensimmäistä kertaa ulkomailla, ja olimme olleet poissa omista maistamme vasta muutaman kuukauden. Olimme siis melkoisia ummikoita vähän kaiken suhteen.

Ainoat asiat, jotka mieheni tiesi Suomesta, perustuivat hänen kanssaan samaa koulua käyneen lukiovaihto-oppilaan kertomuksiin tämän vuodesta Suomessa. Suomessa oli hänen kuulemansa mukaan kylmä, ja siellä oli ihan normaalia käydä perheen kanssa alasti saunassa (mikä oli tietysti järkyttävää). Minä tiesin Brasiliasta jonkin verran opintojeni kautta, mutta paljon opittavaa oli silti.

Keksin oikeastaan vain kolme asiaa, missä kulttuuritaustamme on tuottanut kitkaa vuosien varrella. Seuraavassa kerron niistä, Ystävänpäivän kunniaksi (jota muuten ei juhlita Brasiliassa tänään; Rakastavaisten päivä on siellä sijoitettu Pyhän Antoniuksen päivälle 12.6.).

Läsnäolon sietämätön keveys

Ehkä tärkein kulttuurieroista on suomalaisen individualismin ja brasilialaisen kollektiivisuuden yhteentörmäys. Suomessa kaikki on minäminäminä: oma ruoka-annos, henkilökohtainen tila, turvallinen puhe-etäisyys, oma minuuttiaikataulu, en syö sitä ja tätä, jos ei haluu ei oo pakko. Luulen, että individualismi yhdistettynä ihan omaan itsepäisyyteeni on saanut aikaan monenkin riidan, jossa minä hoen ”mut ku mä en halua ja PISTE!” Toinen ei taas ymmärrä, miksi en voi taipua, koska hän tai joku muu tulisi siitä iloiseksi tai koska kaikki muutkin tekee/haluaa/menee.

Mieheni taas on kasvanut kollektiivisessa kulttuurissa, jossa omasta tahdosta riippumaton läsnäolo, osallistuminen, jakaminen ja läheisyys ovat itsestäänselviä asioita. Ravintolassa tilataan yhdessä iso ruoka-annos, omista syötävistä tarjotaan aina muille, omat menot sopeutetaan muiden aikatauluihin, sairaalassa asutaan potevan sukulaisen huoneessa yötä päivää (ajatus sairaan yksin jättämisestä on kauhistuttava), ja juhliin mennään vaikka tietäisi, ettei isäntiä tule näkemään koko iltana suuren vierasmäärän vuoksi. Olen antanut tälle minua usein Brasiliassa kyrsivälle ilmiölle nimen tarpeellinen tarpeeton läsnäolo: usein sitä joutuu olemaan joukon menossa mukana tahtomattaan, vaikkei omalle läsnäololle ole mitään tarvetta. Tämä tarpeeton läsnäolo on silti tarpeellista, koska muuten muut joukossa loukkaantuisivat, ja toisaalta koska brasilialaiset pitävät seurasta eivätkä yleensä oikein osaa olla yksin — the more, the merrier. (Eikö ole kiehtovaa, että tätä sananlaskua ei ole olemassa suomeksi? Meillä on vain Joukossa tyhmyys tiivistyy ja Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa.)

Tämän vuoksi olen itse kitissyt monissa pitkään venyneissä juhlissa (”Eikö voida jo mennä kotiin? MINUA väsyttää!”) tai tuijottanut tuntitolkulla sairaalan seinää (”Mihin MINUA täällä tarvitaan?”). Minä, minä, minä. Miehen kollektiivisuus on toisinaan kyllä hellyttävää, kun se kohdistuu itseeni. Jokin aika sitten hain anoppilassa itselleni ylimääräistä iltapalaa, ja jäin syömään sitä yksin keittiön pöydän ääreen. Mies seurasi perässäni ja istuutui vastapäätä, muttei ottanut itselleen mitään syötävää. Aavistin, mistä oli kysymys, ja sanoin: ”Ei sun tarvitse katsoa kun mä syön, kyllä mä pärjään. Mee vaan takaisin olkkariin muiden luokse”. Hän tarjosi siis seuraa, koska eihän yksin ole kenenkään mukava syödä. Hän kuitenkin ymmärsi kulttuurien kohtaamisen, hymähti huvittuneena ja palasi olohuoneeseen.

aamupala

Aamupala anoppilassa, tällä kertaa seurassa, ja astiasto mallillaan.

Design-draama

Toinen välillemme kitkaa aiheuttanut asia on design. Tämä on varmasti monille muillekin ulkosuomalaisille tuttu juttu, sillä itse asiassa pohjoismaalaiset ovat maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen muotoilutietoista kansaa. Kasvamme selkeiden linjojen ja värien, Marimekon, Arabian, Fiskarsin, Nanson ja Iittalan keskellä. Emme edes huomaa, kuinka erikoista on, että keskiluokkaisinkin suomalainen arvostaa korkealaatuisia astiasarjoja, tekstiilejä ja muita loppuun asti ajateltuja arjen esineitä.

Brasilia on tässä suhteessa melko toisessa laidassa: keskiluokalla on kodissaan sillisalaatti astioita ja muita tavaroita, jotka ostetaan sieltä, mistä halvalla saa. Juomalaseina käytetään laseja, joissa requeijão-tuorejuusto myydään, ja aterimissa on yleensä muoviset, kirkuvanväriset varret. Edes raha ei takaa hyvää makua, vaan rikkaiden koditkin näyttävät usein suomalaisilta maalaismummoloilta kukkaisine astiastoineen ja kakofonisine väripaletteineen.

Brasilian-kotiamme perustaessamme löysin pitkän etsinnän jälkeen kohtuuhintaisen, kauniin, valkoisen, yksinkertaisen astiaston, jossa tuli mukana kokonaan metalliset aterimet. Voitte kuvitella järkytykseni, kun palasin kerran pidemmältä Suomen-matkalta ja huomasin yhden haarukan kadonneen. Sitä ei löytynyt mistään, ja aloin hiillostaa miestäni sen kohtalosta. Heititkö sen vahingossa roskiin? Veitkö töihin ja unohdit sinne? Siis nyt astiasto on vaillinainen! Hän taas ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse — ensin tietenkin kielsi syyllisyytensä, ja sen jälkeen ihmetteli, miksi niin suuri poru yhdestä haarukasta. Niitähän saa kaupasta uusia. Minä esitin tulistuneena vastakysymyksen: mistäs minä löydän samanlaisen haarukan? Hän vastasi: Miksi sen pitäisi olla samanlainen? SE ON HAARUKKA. Eihän sillä ole mitään väliä, minkälaisia HAARUKOITA meillä on, tai onko ne kaikki samanlaisia! Ei hän taida tähän päivään mennessäkään ymmärtää haarukkadraaman suuruusluokkaa, mutta ainakin oppi, että tälle suomalaiselle astiastokokonaisuudet ovat pyhiä.

Ikea ja jeitinho

Viimeisimpään, lievään kulttuurieroomme törmäsin uusia Ikea-huonekaluja kootessamme. Ikean kokoamisohjeet ovat tunnetusti hieman kryptisiä, mutta niistä kyllä yleensä selviää syvään hengittämällä ja päätä muutaman kerran rapsuttamalla.

Suomalaiseen, ehkä hieman lammasmaiseen ajattelutapaan kuuluu se, että sääntöjen ja ohjeiden uskotaan olevan olemassa kaikkien parhaaksi, ja joku viisaampi on ne minun hyvinvointiani varten laatinut. Usein näin onkin, mutta toisinaan ei — sääntö-Suomessa viranomaisia (ja kateellisia naapureita) kiinnostaa esimerkiksi parturi-kampaamojen alkoholitarjoilu ja villasukkien myynnistä ja pullonkeräyksestä maksetut verot.

Brasilialaiseen kulttuuriin taas kuuluu olennaisena se, että sääntöihin ja ohjeisiin suhtaudutaan aina pienellä (tai erittäin suurellakin) varauksella. Lähtökohtana on, että ne ovat mahdottomia ja naurettavia — kuten ne usein ovatkin — ja fiksut osaavat kiertää niitä. Oli kyse sitten hinnoittelusta, tutkintovaatimuksista tai nopeusrajoituksista, aina niissä on koira haudattuna ja jonkun muun etu päällimmäisenä. Persoonasta ja kasvatuksesta riippuu, kuinka vahva tämä ajatusmalli on, ja heijastuuko se arjessa hyvässä vai pahassa. Joka tapauksessa kaikilla brasilialaisilla on oltava jeitinho (lausutaan kutakuinkin ”žeitshinju”) arjessa luovimiseen, eli tapa löytää ratkaisuja ja porsaanreikiä ns. laatikon ulkopuolelta.

liikennevalot

Liikenne-jeitinhoa vastaan taistellaan toisinaan tuplapunaisilla.

Siksi, Ikea-sänkyä kootessamme, miehelläni oli toistuvasti paljon parempia kokoamisideoita kuin ohjeissa. ”Siis eihän tää voi pitää paikkaansa, kuka urpo nää ohjeet on tehnyt, tähän tarvii jonkun tukiruuvin, mä otan tällasen ruuvin ja laitan tähän.” Ja vieressä suomalainen parkaisee: ”MUTTA KUN NE OHJEET! Et sä voi! Seuraa ohjeita, ne on tehty meitä varten! Sitä ruuvia tarvitaan vielä jossain muualla, kyllä se meille vielä kerrotaan!” Sänky saatiin koottua — kompromissilla, kärsivällisyydellä ja sisulla. Kummasta kulttuurista niitä lopulta tuli ja missä suhteessa, sitä en osaa sanoa.

 

Jostakin naistenlehden jutusta monen monta vuotta sitten on jäänyt mieleeni kertomus suomalaisen miehen ja kiinalaisen naisen liitosta. Heidän kotonaan ei toimittu ”suomalaisittain” tai ”kiinalaisittain”, vaan meidän tavalla. Toisin sanoen on luonnollista, että eri kulttuureista tuleville puolisoille kehittyy yleensä jokin välimallitapa tehdä asiat: jotkut asiat tehdään toisen tavalla, ja toiset toisen tavalla. Tässä symbioosissa kumpikin muuttuu vuosien saatossa eikä varmastikaan ole enää yhtä monokulttuurinen kuin suhteen alussa. Siinä kohtaa on jo melko hankala arvioida, mikä muutos itsessä on elämänkokemusta, mikä on aiheutunut yhteiselosta toisen kulttuurin kanssa ja minkä on kantanut mukanaan oman synnyinmaan kulttuurista.

Toivotan oikein mukavaa ystävän/Valentinuksen/rakastavaisten päivää kaikille monikulttuurisille lukijoille — juhlikaa sitä teidän tavallanne.

Mainokset

8 thoughts on “Individualisti, haarukka ja ”jeitinho”

  1. Olipa hauska postaus! Nauroin ihan ääneen astiastojutuille. Itse olen muuttanut suoraan sillisalaattiopiskelijakämpistä ympäri maailmaa jatkuvasti vaihtuviin nomadiasuntoihin, enkä osaa kaivata astiastoja ja yhteensopivia haarukoita. Mutta hauskaa luettavaa, ehdottomasti 😀

    Tykkää

    • Hyvä, jos onnistuin tuomaan hymyn huulille! 🙂 En ole itsekään mitenkään materialisti, ja kotini on aina enemmän askeettinen kuin vimpan päälle sisustettu. Mutta kun johonkin astiastoon tai liinavatteisiin on panostettu ja ne on laatutavaraa, niin HERRAMUNJEE ne sit onkin tärkeitä. 😀

      Tykkää

  2. Kiva lukea! Minulta jäi Brasilian päiväkirjat täällä Minas Geraisissa vähän kesken – syytän muita kirjoituskiireitä, mutta ennemmin uskon aivoni olevan ihan umpitukossa näiden kulttu– (no nyt ajatus keskeytyi, kun anoppi kävi minulle puhumassa, enkä vieläkään siis oikeastaan edes osaa portugalia…) — aivot ovat siis umpitukossa näiden kulttuurierojen takia, joista suurin on tämä jatkuva puhuminen! No, pian palataan Eurooppaan ja pääsen paremmin pohtimaan kaikkea taas ihan omassa hiljaisuudessani. ^_^ Ah, Brasilia!

    Tykkää

  3. Täytyy nyt puolustaa Ikean kasaamisohjeita. Ne on jopa nerokkaita! Ajattele: kaikkiin huonekaluihin, myön monimutkaisiin, on täysin kieliriippumattomat ( jopa kulttuuririippumattomat?) ohjeet! Hienoa suunnittelua. JOS niitä ohjeita viitsii seurata niin aivan varmasti onnistuu. Ongelma taitaa olla, ettei usein viitsitä, maasta riippumatta. Menee hieno käyttöohjesuunnittelu hukkaan. 🙂

    Tykkää

    • Tämähän on täysin totta, ja usein onkin kyse vain siitä, ettei oikein jaksa lukea (eli katsoa, luettavaahan niissä ei ole!) niitä kunnolla. Meillä tuli tosin muutama erhe sellaisessa kohdassa, jossa emme tankkaamallakaan ymmärtäneet kuvallista ohjetta, ja siinä tilanteessa kirjallisesta selityksestä olisi ollut apua. 😀 Mutta noin yleisesti Ikean ohjeita ihan turhaan parjataan.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s