Luulitko, että brasilialainen musiikki on pelkkää lambadaa? Vaikka osittain brasilialaisen Kaoman Lambada (Chorando Se Foi)* (’hän lähti itkien’) onkin ehkä yksi maailmankaikkeuden parhaista karaokekappaleista, brasilialainen musiikki on niin, niin paljon muuta. Yksi Brasilian parhaimmista puolista musiikinystävälle on musiikin korkea laatu ja monipuolisuus: Brasilia on musiikkituotannossaan täysin omavarainen.
Yli 200 miljoonan asukkaan maassa, jossa aniharva puhuu muuta kuin portugalia ja joka on ollut maantieteellisen sijaintinsa seurauksena kulttuurillisesti melko eristyksissä muussa maailmasta 500 vuoden ajan, syntyy pakostikin oma melodinen maisemansa. Se maisema on täysin portugalinkielinen: kukaan kotimaisille markkinoille suuntaava artisti ei tee Brasiliassa musiikkia millään muulla kielellä. Itselleni Brasiliassa huonojen bileiden merkki on se, että siellä soi englanninkielinen musiikki: se on sielutonta, vierasta, kliinistä; se ei puhuttele eikä liity millään tavalla Brasilian todellisuuteen.
Afrikkalaisen kulttuuriperimän vaikutus brasilialaiseen musiikkiin on suuri, ja perkussio onkin pääosassa suuressa osassa perinteisiä brasilialaisia musiikkilajeja. Paikan päällä kuunneltuna rumpujen hypnoottisen yksitoikkoinen kumina rintakehässä saa aikaan lähes uskonnollisen kokemuksen paatuneimmassakin ateistissa.
Rytmi on veressä: belohorizontelaisen baarin seinällä pyydetään asiakkaita olemaan ”hakkaamatta rytmiä pöytiin ja käyttämättä minkäänlaisia soittimia”. Myöskään paidattomat asiakkaat eivät saa palvelua.
Brasilialaisen musiikin mahtavuutta ja kirjoa on mahdotonta tiivistää yhteen blogikirjoitukseen. Itse asuin sellaisessa osassa Brasiliaa (kaakko), missä paikallisia musiikkityylejä on suhteellisen vähän. Musiikkiskene on paljon eläväisempi ja monipuolisempi Brasilian koillis- ja pohjoisosissa. Pintaraapaisumaisuudesta huolimatta tämä kirjoitus on ennemmin antologia kuin kevyttä lukemista – kehotan lukijaa kuuntelemaan ainakin näkyviin linkatut kappaleet, ja lisää kuunneltavaa löytyy jokaista mainittua artistia klikkaamalla. Nupit kaakkoon!
Samba, choro & bossa nova
Mitä brasilialaisesta musiikista tulee ensimmäisenä mieleen? Tietenkin samba. Samba on brasilialaisen kevyen musiikin ydin. Se on musiikkilaji, jota tanssitaan töpöttelemällä – se ei siis ole pääasiallisesti paritanssi, vaan fiilistelyä ja karnevaalikulkueessa esiintymistä varten. Sambata-verbiä käytetään Brasiliassa ilmaisemaan vahingoniloista voitonriemua: kun sambataan jonkun haudalla tai naamalla, se tarkoittaa ilomielistä nöyryytystä.
Sambasta on Brasiliassa seuraavanlainen vitsi:
– Tiedätkö, miten samba syntyi?
– En, miten?
– No siten, että joku tökki toista koko ajan olkapäähän, ja se toinen vastasi aina: ”Älä töki!”
– Miten niin?
– Te cutuco (minä tökin sinua)! Não cutuca (älä töki)! Te cutuco! Não cutuca!
Tämä herkullinen tshikutuku numkutuka tshikutuku numkutuka samanaikaisesti tat-taa-dat-tat-taa-da-da-rytmin kanssa luo samban rytmin. Usein sambaan kuuluu olennaisena myös cuíca eli se apinan huudahdukselta kuulostava soitin (hah-hu-hu-hu-hu-hah-huh-hu-hu!). Alla Zeca Pagodinhon tyylinäyte sambasta (tai sen alalajista, pagodesta) – naisartisteista mainittakoon Alcione. Voit myös oppia sambasta Aku Ankan parissa: tässä hulvattomassa 1940-luvulla, ns. Yhdysvaltain takapihapolitiikan kultakaudella tehdyssä Disney-piirretyssä Zé Carioca -papukaija opettaa Akulle sambaa ja juottaa tälle cachaçaa (?!).
Jos olet ikinä pohtinut, miltä U2 kuulostaisi sambana, look no further.
Samban taustalla on perinteisempi choro (lausutaan ”shoru”), joka on 1800-luvulla syntynyt, ensimmäinen brasilialainen urbaani musiikkilaji. Se on hidastempoisempaa kuin samba, ja siinä ei yleensä ole laulua. Choroa voi kuunnella seuraavassa.
Samban ja choron kanssa samaan perheeseen kuuluu bossa nova, tuo maailman tunnetuin hissimusiikkilaji. Sen taustalla on sambasta tuttu tat-taa-dat-tat-taa-da-da, mutta rytmi on hitaampi ja tyyli jatsahtavampi. Kuuluisin bossa nova -kappale on Vinícius de Moraesin ja Antônio Carlos Jobimin Garota de Ipanema (suom. Ipaneman tyttö).
Tropicália & MPB
Tropicália oli (ja on) brasilialainen 1960-luvun lopulla syntynyt taidesuuntaus, joka yhdisti kansanomaisia taidemuotoja avant-gardeen ja brasilialaista kulttuuria ulkomaisiin vaikutteisiin. Tropicália oli siis erittäin värikästä, iloista ja brasilialaista, mutta toisaalta samanaikaisesti yhteiskuntakriittistä, sivistynyttä ja innovoivaa. Musiikin osalta tunnettuja ajan Tropicália-artisteja ovat mm. Caetano Veloso, Gilberto Gil, Os Mutantes, Secos & Molhados – jolta Kiss huhun mukaan kopioi kasvomaalinsa – ja Gal Costa.
MPB (música popular brasileira) eli brasilialainen pop-musiikki on rakentunut kaikkien näiden tähän asti mainittujen tyylilajien pohjalta, eli se voi kuulostaa vähän miltä vain. Se, onko joku artisti sambaa, bossa novaa, tropicáliaa vai MPB:tä on siis hyvin liukuva käsite. Tunnettuja MPB-artisteja ovat esim. Jorge Ben Jor, Chico Buarque (mestariteoksensa Construção rakentuu vähitellen niin lyyrisesti kuin musiikillisesti), Novos Baianos, Milton Nascimento, 70-luvun black musicin Brasiliaan tuonut Tim Maia, Seu Jorge (alla), Ana Carolina, ihanainen Elis Regina ja tyttärensä Maria Rita, Criolo. Erityismaininnan saa 1970-80-luvun ”sensuelli” iskelmädiskolaulaja Sidney Magal.
Sotilasdiktatuurissa elänyt 1960-1980-luvun Brasilia oli yhteiskunnallisen myllerryksen ansiosta musiikillisesti uraauurtava, ja monet artistit joutuivat maanpakoon vuosiksi kritisoituaan maan poliittista tilannetta. Tämä Chico Buarquen ja Milton Nascimenton sensuuria ja poliittisiin vankeihin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevä kappale kiellettiin, ja sensuuriviranomaiset jopa keskeyttivät heidän esiintymisensä sen aikana. Kappaleen nimi on Cálice (’malja’), joka lausutaan täysin samalla tavalla kuin cale-se (’turpa kiinni’), ja siinä lauletaan: Pai / afasta de mim esse cálice / de vinho tinto de sangue (’Isä / vie kauas minusta maljasi / täynnä veristä punaviiniä’).
Forró, frevo, axé
Koillis-Brasilian tunnetuimpia musiikkilajeja ovat forró, frevo ja axé. Forrón tunnusmerkkejä ovat haitari ja taustalla kilisevä triangeli. Tunnettuja forró-artisteja ovat esim. Falamansa (alla) ja Luiz Gonzaga. Sian Chandelier forró-versiona kuulostaisi tältä. Frevo on nopearytminen musiikkilaji, jota tanssitaan pientä aurinkovarjoa kädessä pyöritellen, hyppien ja kyykistellen. Samoin Axé on käsittämättömän pirteää ja nopearytmistä pop-musiikkia. Tunnettuja axé-laulajia ovat esim. Ivete Sangalo (tässä hänen versionsa Chorando Se Foi –kappaleesta) ja Cláudia Leitte.
Sertanejo
Sertanejo (’erämaalainen’) on Kaakkois-Brasiliassa suosittu musiikkityyli – se on Brasilian country-musiikkia. Se on saanut alkunsa kahden miehen ja kahden kitaran caipira–musiikkilajista, jossa stemmat olivat tersseissä ja laulujen aiheet käsittelivät maalaiselämää. Siitä tyyli eteni kahden cowboyn kantrivalitusvirsiksi (sertanejo), ja nykyinen sertanejo universitário käsittelee bilettämistä ja sydänsuruja. Silti kaksi miestä, terssit, haitari, flanellipaidat, isot vyönsoljet ja stetsonit ovat edelleen melko vakioelementti – toki soolo- ja naisartistejakin on. Tanssittavan sertanejo universitárion tunnusrytmi on reggaetonia muistuttava tum-ta-dum-tam-tum-ta-dum-tam. Tunnettuja artisteja ovat esim. Chitãozinho & Xororó, Jorge e Mateus, César Menotti & Fabiano, Munhoz e Mariano, Wesley Safadão (Wesley Tosituhma), Michel Teló, Simone & Simaria ja Gusttavo Lima, jolta tyylinäyte tässä:
Sertanejo universitário -laulajat ovat myös alkaneet tehdä fiittausbiisejä funk-artistien kanssa (tuloksena funknejo). Esimerkkinä tämä, tämä ja tämä:
Rock, poprock, ska/reggae & metalli
Brasilialaisen rockin kiistämätön isä oli Raul Seixas. 1960-luvulla uransa aloittanut Seixas kasvoi vuosien varrella Elvis- ja Dylan-henkisestä rokkarista seinähulluksi visionääriksi, jonka kappaleet käsittelivät kaikkea ufoista avoimiin suhteisiin ja aikamatkailusta elämän tarkoitukseen. Suuren osan sanoituksistaan Seixas teki yhdessä Paulo Coelhon kanssa – joka on muuten sanoittajana paljon parempi kuin kirjailijana. Kun Suomessa huudetaan keikoilla ”Soita Paranoid!”, Brasiliassa huudetaan Toca Raul! (’soita Raulia!’).
Kautta aikojen paras brasilialainen rockbändi on ehkä Titãs (’titaanit’), jossa oli alun perin kahdeksan jäsentä. Sen 30-vuotisesta repertuaarista löytyy punkkia (tämä, tämä), reggaeta (tämä, tämä), poppia (tämä, tämä), kasarisyntikkailoittelua (tämä, tämä, tämä, tämä), mielettömiä bassoriffejä (tämä, tämä, tämä), rokkia (tämä, tämä, tämä), lähes metallia (tämä, tämä) ja grungeangstia (tämä).
Titãsin sanoitukset ovat usein lapsellisen rimmaavia, mutta oivaltavia ja kantaaottavia. Esimerkkinä Bichos Escrotos (’törkeät/rumat elukat’, alla) vuodelta 1986: Elukat, kiivetkää roskiksista / Torakat, näyttäkää jalkanne / Rotat, menkää kunnon ihmisten kenkiin / Kirput asuvat mun rypyissä / Pilkukas jaguaari, raidallinen seepra, pörröinen kani / Haistakaa v***u! / Koska tästä lähtien maailmassa on vaan / törkeitä elukoita! Kappale on kannanotto ilmaisutaiteen infantilisointia ja kaunistelua vastaan, ja se kommentoi sensuurin ajan loppua 1980-luvulla: nyt kaikki paha, väärä, ruma ja törkeä sai ja pitikin olla esillä. Bichos Escrotos tosin sensuroitiin radiossa – mutta ihan vain kiroilun vuoksi.
Fanianekdootti: Näin kerran Titãs-laulaja Branco Mellon sattumalta sãopaulolaisessa kirjakaupassa, menin täysin lukkoon, ja kaverini lähestyivät häntä pyytääkseen häntä ottamaan kuvan kanssani. Sopersin fanipaniikissa jotain siitä, kuinka paljon arvostin hänen musiikkiaan, ja hän jutteli mukavia – en kyllä yhtään muista mitä, sillä starstruck-tila oli ylitsepääsemätön. Muistona tuosta kohtaamisesta on kännykkäkuva, jossa hädin tuskin housuissaan pysyvä suomalainen yrittää olla coolina rokkilegendan vierellä.
Muita mainitsemisen arvoisia artisteja rock- ja metallimusiikin spektrillä ovat Engenheiros do Hawaii, Legião Urbana (jonka eeppisen, 10-minuuttisen Faroeste Caboclo -klassikon sanoituksen pohjalta on tehty elokuva), Paralamas do Sucesso, Cazuza, pomppumetallin edelläkävijä Sepultura (’hauta’), Angra, Tianastácia, Pitty, Raimundos, Cássia Eller, Rita Lee, Cálix ja O Teatro Mágico. 90-luvulla Brasilian musiikkiskenellä oli monia ska- ja reggae-elementtejä käyttäneitä bändejä, kuten Pato Fu, Skank ja Charlie Brown Jr. Reggae-henkistä musiikkia tekevät edelleen Natiruts ja O Rappa.
Rap & hip hop
Portugali on erinomainen rap-kieli. Brasiliassa rap- ja hip hop -artistit ovat melko kantaaottavia, kun taas ns. bling bling ja kaikenlainen leveily on enemmän funk cariocan eli Rio-funkin alaa – leveily-funkille on nimikin, funk ostentação. Tunnettuja rap-artisteja ovat mm. Gabriel O Pensador, Planet Hemp, ihanan värikäs ja vahva Karol Conka sekä Marcelo D2 (alla).
Funk
Funk carioca on syntynyt 1980-luvulla Rion faveloissa. Yksi sen suurista vaikutteista oli yhdysvaltalainen Miami bass, jonka rytmi kuuluu vielä hyvin ensimmäisissä funk-hiteissä (esim. Bonde do Tigrãon Cerol na Mão). Rapin tapaan funk perustuu vahvaan rytmiin (josta käytetään usein sanaa pancadão eli ’hakkaus’), ja alun perin funkia soitettiin ja tanssittiin Rion faveloissa baile funk –bileissä. Funkia pidettiin pitkään sopimattomana ”paremman väen” bileisiin, mutta nykyään sitä – tai oikeastaan sen salonkikelpoista kevytversiota, funk melodya – kuulee hienoimpienkin brasilialaisten häiden jatkoilla loppuillasta.
Nykyfunkin tunnusomainen rytmi on mmm-tsah-tsah-mmm-tsa-tsa, jonka voi kuulla esim. tässä uudehkossa Sapãon (Isosammakko) hitissä. Lisää vanhempaa ja uudempaa funkia linkkien takana (MC Leozinho, MC Marcinho, Bonde do Tigrãon Who Let the Dogs Out -versio, sãopaulolaista funk ostentação -tyyliä edustava MC Guimê, Valesca Popozuda eli Valesca Isopylly, Anitta, Ludmilla). Funk on ollut perinteisesti hyvin äijädominoitu ja aggressiivinen musiikkityyli, mutta nykyään naislaulajiakin alkaa olla kiitettävästi.
Brasiliassa – kuten nykymaailmassa yleensäkin – monet ovat sitä mieltä, että kunnollista musiikkia ei ole tehty enää pitkään aikaan. Brasiliassa kertakäyttömusiikin lippulaivoja ovat sertanejo ja funk, ja sanoitukset koskevat yleensä biletystä, vastakkaisen sukupuolen iskemistä ja sydänsuruja. Hyvää musiikkia toki tehdään vieläkin, kuten tämänkin kirjoituksen linkeistä voi kuulla, mutta tiedotusvälineiden pirstaloitumisen aikana se ei enää saa samanlaista levitystä kuin ennen. MTV Brasil toimi kotimaisen musiikin äänitorvena 1990-2013 – se oli muuten kolmas koko maailmassa toimintansa aloittanut Music Television -kanava, ja maailman ensimmäinen ilmaiskanavapaikalla näkynyt MTV. (Suomessahan MTV Europea ja Nordicia katseltiin taivaskanavilta 2000-luvulle asti.) MTV:n musiikkivideokulttuurin kuoleman jälkeen virrasta eriäviä äänimaisemia on – hämmentävää kyllä, digiloikasta huolimatta – ollut vaikeampaa kohdata.
Onneksi luomisvoimaiset artistit tuottavat edelleen hyvää musiikkia niin Brasiliassa kuin muuallakin. Toca Raul!
*Paras Lambadan moderni versio on Don Omarin Taboo, vaikkei brasilialainen olekaan.
Maailma on katsojan silmässä 