Individualisti, haarukka ja ”jeitinho”

Edellisessä tekstissäni kerroin tunnelmia Suomen-visiitiltä ja pohdin, mikä Suomessa ihmetytti ja kummastutti sillä paluukerralla. Kirjoitukseni sai paljon posiitivista palautetta, kiitos kaikille lukijoille kannustuksestanne!

Blogissa on ollut pitempi tauko suurten elämänmuutosten keskellä. Muutimme tässä välissä takaisin Eurooppaan; kirjoitan siitä joskus myöhemmin, kun pöly on laskeutunut. Brasiliasta riittää kerrottavaa vielä vaikka vuodeksi, joten tyhjennän sen sanaisen arkun ennen kuin siirryn seuraavaan.

Tajunnanvirtani vei Suomi-kulttuurishokista seuraavaksi pohtimaan, minkäköhänlainen ihminen olen ollut silloin, kun brasilialaiseen mieheeni tutustuin, ja minkälaisia kulttuurieroja meillä on mahtanut aikoinaan olla, ja ehkä vieläkin — tietoisia tai tiedostamattomia. Kun tapasimme, asuimme kumpikin ensimmäistä kertaa ulkomailla, ja olimme olleet poissa omista maistamme vasta muutaman kuukauden. Olimme siis melkoisia ummikoita vähän kaiken suhteen.

Ainoat asiat, jotka mieheni tiesi Suomesta, perustuivat hänen kanssaan samaa koulua käyneen lukiovaihto-oppilaan kertomuksiin tämän vuodesta Suomessa. Suomessa oli hänen kuulemansa mukaan kylmä, ja siellä oli ihan normaalia käydä perheen kanssa alasti saunassa (mikä oli tietysti järkyttävää). Minä tiesin Brasiliasta jonkin verran opintojeni kautta, mutta paljon opittavaa oli silti.

Keksin oikeastaan vain kolme asiaa, missä kulttuuritaustamme on tuottanut kitkaa vuosien varrella. Seuraavassa kerron niistä, Ystävänpäivän kunniaksi (jota muuten ei juhlita Brasiliassa tänään; Rakastavaisten päivä on siellä sijoitettu Pyhän Antoniuksen päivälle 12.6.).

Läsnäolon sietämätön keveys

Ehkä tärkein kulttuurieroista on suomalaisen individualismin ja brasilialaisen kollektiivisuuden yhteentörmäys. Suomessa kaikki on minäminäminä: oma ruoka-annos, henkilökohtainen tila, turvallinen puhe-etäisyys, oma minuuttiaikataulu, en syö sitä ja tätä, jos ei haluu ei oo pakko. Luulen, että individualismi yhdistettynä ihan omaan itsepäisyyteeni on saanut aikaan monenkin riidan, jossa minä hoen ”mut ku mä en halua ja PISTE!” Toinen ei taas ymmärrä, miksi en voi taipua, koska hän tai joku muu tulisi siitä iloiseksi tai koska kaikki muutkin tekee/haluaa/menee.

Mieheni taas on kasvanut kollektiivisessa kulttuurissa, jossa omasta tahdosta riippumaton läsnäolo, osallistuminen, jakaminen ja läheisyys ovat itsestäänselviä asioita. Ravintolassa tilataan yhdessä iso ruoka-annos, omista syötävistä tarjotaan aina muille, omat menot sopeutetaan muiden aikatauluihin, sairaalassa asutaan potevan sukulaisen huoneessa yötä päivää (ajatus sairaan yksin jättämisestä on kauhistuttava), ja juhliin mennään vaikka tietäisi, ettei isäntiä tule näkemään koko iltana suuren vierasmäärän vuoksi. Olen antanut tälle minua usein Brasiliassa kyrsivälle ilmiölle nimen tarpeellinen tarpeeton läsnäolo: usein sitä joutuu olemaan joukon menossa mukana tahtomattaan, vaikkei omalle läsnäololle ole mitään tarvetta. Tämä tarpeeton läsnäolo on silti tarpeellista, koska muuten muut joukossa loukkaantuisivat, ja toisaalta koska brasilialaiset pitävät seurasta eivätkä yleensä oikein osaa olla yksin — the more, the merrier. (Eikö ole kiehtovaa, että tätä sananlaskua ei ole olemassa suomeksi? Meillä on vain Joukossa tyhmyys tiivistyy ja Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa.)

Tämän vuoksi olen itse kitissyt monissa pitkään venyneissä juhlissa (”Eikö voida jo mennä kotiin? MINUA väsyttää!”) tai tuijottanut tuntitolkulla sairaalan seinää (”Mihin MINUA täällä tarvitaan?”). Minä, minä, minä. Miehen kollektiivisuus on toisinaan kyllä hellyttävää, kun se kohdistuu itseeni. Jokin aika sitten hain anoppilassa itselleni ylimääräistä iltapalaa, ja jäin syömään sitä yksin keittiön pöydän ääreen. Mies seurasi perässäni ja istuutui vastapäätä, muttei ottanut itselleen mitään syötävää. Aavistin, mistä oli kysymys, ja sanoin: ”Ei sun tarvitse katsoa kun mä syön, kyllä mä pärjään. Mee vaan takaisin olkkariin muiden luokse”. Hän tarjosi siis seuraa, koska eihän yksin ole kenenkään mukava syödä. Hän kuitenkin ymmärsi kulttuurien kohtaamisen, hymähti huvittuneena ja palasi olohuoneeseen.

Aamupala anoppilassa, tällä kertaa seurassa, ja astiasto mallillaan.

Design-draama

Toinen välillemme kitkaa aiheuttanut asia on design. Tämä on varmasti monille muillekin ulkosuomalaisille tuttu juttu, sillä itse asiassa pohjoismaalaiset ovat maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen muotoilutietoista kansaa. Kasvamme selkeiden linjojen ja värien, Marimekon, Arabian, Fiskarsin, Nanson ja Iittalan keskellä. Emme edes huomaa, kuinka erikoista on, että keskiluokkaisinkin suomalainen arvostaa korkealaatuisia astiasarjoja, tekstiilejä ja muita loppuun asti ajateltuja arjen esineitä.

Brasilia on tässä suhteessa melko toisessa laidassa: keskiluokalla on kodissaan sillisalaatti astioita ja muita tavaroita, jotka ostetaan sieltä, mistä halvalla saa. Juomalaseina käytetään laseja, joissa requeijão-tuorejuusto myydään, ja aterimissa on yleensä muoviset, kirkuvanväriset varret. Edes raha ei takaa hyvää makua, vaan rikkaiden koditkin näyttävät usein suomalaisilta maalaismummoloilta kukkaisine astiastoineen ja kakofonisine väripaletteineen.

Brasilian-kotiamme perustaessamme löysin pitkän etsinnän jälkeen kohtuuhintaisen, kauniin, valkoisen, yksinkertaisen astiaston, jossa tuli mukana kokonaan metalliset aterimet. Voitte kuvitella järkytykseni, kun palasin kerran pidemmältä Suomen-matkalta ja huomasin yhden haarukan kadonneen. Sitä ei löytynyt mistään, ja aloin hiillostaa miestäni sen kohtalosta. Heititkö sen vahingossa roskiin? Veitkö töihin ja unohdit sinne? Siis nyt astiasto on vaillinainen! Hän taas ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse — ensin tietenkin kielsi syyllisyytensä, ja sen jälkeen ihmetteli, miksi niin suuri poru yhdestä haarukasta. Niitähän saa kaupasta uusia. Minä esitin tulistuneena vastakysymyksen: mistäs minä löydän samanlaisen haarukan? Hän vastasi: Miksi sen pitäisi olla samanlainen? SE ON HAARUKKA. Eihän sillä ole mitään väliä, minkälaisia HAARUKOITA meillä on, tai onko ne kaikki samanlaisia! Ei hän taida tähän päivään mennessäkään ymmärtää haarukkadraaman suuruusluokkaa, mutta ainakin oppi, että tälle suomalaiselle astiastokokonaisuudet ovat pyhiä.

Ikea ja jeitinho

Viimeisimpään, lievään kulttuurieroomme törmäsin uusia Ikea-huonekaluja kootessamme. Ikean kokoamisohjeet ovat tunnetusti hieman kryptisiä, mutta niistä kyllä yleensä selviää syvään hengittämällä ja päätä muutaman kerran rapsuttamalla.

Suomalaiseen, ehkä hieman lammasmaiseen ajattelutapaan kuuluu se, että sääntöjen ja ohjeiden uskotaan olevan olemassa kaikkien parhaaksi, ja joku viisaampi on ne minun hyvinvointiani varten laatinut. Usein näin onkin, mutta toisinaan ei — sääntö-Suomessa viranomaisia (ja kateellisia naapureita) kiinnostaa esimerkiksi parturi-kampaamojen alkoholitarjoilu ja villasukkien myynnistä ja pullonkeräyksestä maksetut verot.

Brasilialaiseen kulttuuriin taas kuuluu olennaisena se, että sääntöihin ja ohjeisiin suhtaudutaan aina pienellä (tai erittäin suurellakin) varauksella. Lähtökohtana on, että ne ovat mahdottomia ja naurettavia — kuten ne usein ovatkin — ja fiksut osaavat kiertää niitä. Oli kyse sitten hinnoittelusta, tutkintovaatimuksista tai nopeusrajoituksista, aina niissä on koira haudattuna ja jonkun muun etu päällimmäisenä. Persoonasta ja kasvatuksesta riippuu, kuinka vahva tämä ajatusmalli on, ja heijastuuko se arjessa hyvässä vai pahassa. Joka tapauksessa kaikilla brasilialaisilla on oltava jeitinho (lausutaan kutakuinkin ”žeitshinju”) arjessa luovimiseen, eli tapa löytää ratkaisuja ja porsaanreikiä ns. laatikon ulkopuolelta.

Liikenne-jeitinhoa vastaan taistellaan toisinaan tuplapunaisilla.

Siksi, Ikea-sänkyä kootessamme, miehelläni oli toistuvasti paljon parempia kokoamisideoita kuin ohjeissa. ”Siis eihän tää voi pitää paikkaansa, kuka urpo nää ohjeet on tehnyt, tähän tarvii jonkun tukiruuvin, mä otan tällasen ruuvin ja laitan tähän.” Ja vieressä suomalainen parkaisee: ”MUTTA KUN NE OHJEET! Et sä voi! Seuraa ohjeita, ne on tehty meitä varten! Sitä ruuvia tarvitaan vielä jossain muualla, kyllä se meille vielä kerrotaan!” Sänky saatiin koottua — kompromissilla, kärsivällisyydellä ja sisulla. Kummasta kulttuurista niitä lopulta tuli ja missä suhteessa, sitä en osaa sanoa.

 

Jostakin naistenlehden jutusta monen monta vuotta sitten on jäänyt mieleeni kertomus suomalaisen miehen ja kiinalaisen naisen liitosta. Heidän kotonaan ei toimittu ”suomalaisittain” tai ”kiinalaisittain”, vaan meidän tavalla. Toisin sanoen on luonnollista, että eri kulttuureista tuleville puolisoille kehittyy yleensä jokin välimallitapa tehdä asiat: jotkut asiat tehdään toisen tavalla, ja toiset toisen tavalla. Tässä symbioosissa kumpikin muuttuu vuosien saatossa eikä varmastikaan ole enää yhtä monokulttuurinen kuin suhteen alussa. Siinä kohtaa on jo melko hankala arvioida, mikä muutos itsessä on elämänkokemusta, mikä on aiheutunut yhteiselosta toisen kulttuurin kanssa ja minkä on kantanut mukanaan oman synnyinmaan kulttuurista.

Toivotan oikein mukavaa ystävän/Valentinuksen/rakastavaisten päivää kaikille monikulttuurisille lukijoille — juhlikaa sitä teidän tavallanne.

Kulttuurishokki Suomessa

Synnyinmaasta poissa asuminen tuo mukanaan sellaisia ongelmia, joita läheiset ja muut kansalaiset harvemmin ymmärtävät. Jossakin kulttuurissa kasvaminen ja sen kieltä puhuminen ei tarkoita, että tuon kulttuurin tuntemus ja kielitaito pysyisivät ajankohtaisina sinä aikana, kun asuu toisessa maassa.

Kun Suomeen palaa muutamankin ulkomailla asutun vuoden jälkeen, Suomi ei ole enää sama maa eikä ulkosuomalainen ole enää sama (suomalainen) ihminen. Uusia ravintoloita on avattu, muoti on muuttunut, uusia artisteja on noussut pinnalle, kielessä on uusia ilmaisuja, asiat hoidetaan ja ne toimivat eri tavalla kuin ennen. Tällä viikolla esimerkiksi opettelin Helsingin uusien matkalippujen lukulaitteiden käyttöä kuin kuka tahansa turisti.

Suomi ja suomen kieli ovat palatessa samat kuin ennenkin, mutta eivät kuitenkaan – tuntuu vähän siltä, kuin olisi astunut yhtäkkiä johonkin rinnakkaistodellisuuteen nimeltä ”Suomi 2.0”.

Jouluinen Keskuskatu

Samoin minä en ole sama ihminen kuin silloin, kun noin 3 vuotta sitten lähdin pysyvämmin ulkomaille. Olen käyttänyt päivittäin täysin erilaista kieltä kommunikointiin ja elänyt yhteiskunnassa, joka on monessa asiassa täysin Suomen vastakohta. Uusi ympäristö muuttaa ja totuttaa ihmistä erilaiseen todellisuuteen kuin se, missä on kasvanut. On jännä ajatella, että niinkin lyhyt mutta äskeinen ajanjakso elämässä ikään kuin pyyhkii puhtaaksi tai ainakin syrjäyttää hetkellisesti muistoja ja kokemuksia, joita keräsin Suomessa suurimman osan elämääni.

Läheisille on varmasti myös omituista ottaa vastaan se kaukana asuva, tuttu ihminen, joka onkin saapuessaan niin erilainen kuin ennen. Se etsii sanoja ja puhuu välillä muutenkin omituisia, yrittää laittaa sähköhellaa päälle tulitikuilla, tai on vaikkapa lähtemässä lauantai-iltana supermarkettiin ostamaan viinipulloa illalliselle ajattelematta, että siinä olisi jotain omituista. Se on ihan kuin ulkomaalainen, joka puhuu kuitenkin (lähes) täydellistä suomea – rakkaasta perheenjäsenestä onkin tullut Roman Schatz.

Aleksanterinkatu jouluasussa

Ulkosuomalaisen läheisten voi olla vaikea ymmärtää, että myös omassa synnyinmaassa voi potea kulttuurishokkia. Yleensä ensimmäiset päivät tai viikot menevät itselläni alkuhuumassa, jetlagissa ja yleisessä hämmennyksessä, jolloin kaikki on vielä hyvin. Sen jälkeen yleensä alkaa vaikeampi jakso, jolloin hakkaan päätä seinään, kun en osaa enää sopeutua ympäristöön, jonka pitäisi olla tuttu muttei olekaan. Muistan kerran pidemmällä Suomen-vierailulla pahan kulttuurishokin iskeneen noin muutaman viikon jälkeen: oli talvi, pimeää, ankeaa, hiljaista, järjestelmällistä. Makasin sohvalla ja kyynelten välistä voivottelin: ”Kaikki on täällä niin kulmikasta! Miksei mikään ole pyöreää?” Angsti abstrahoitui geometrisiksi muodoiksi.

Tiernapojat Helsingin rautatieasemalla

Tällä jouluisella, lyhyellä Suomen-vierailulla olen yrittänyt nauttia parhaani mukaan niistä asioista, joita ikävöin Suomesta: aikataulussa kulkeva, laadukas julkinen liikenne, siistit kadut, rauha, ruoka, perhe ja ystävät. Kulttuurishokki ehti tosin jo tulla muutamassa päivässä monen asian suhteen, seuraavassa niistä lyhyesti.

Hiljaisuus. Ne kiusallisen pitkät tauot keskusteluissa. Se kun ei avata suuta ja pyydetä kohteliaasti päästä ohi. Katujen ja luonnon korviahuumaava äänettömyys. Missä musiikki, missä ihmiset, missä ilo? (Tosin heinäkuinen Suomi on hyvin erilainen tässä suhteessa kuin joulukuinen Suomi.)

Totisuus. Tarkkailin ihmisiä kaduilla ja julkisissa kulkuvälineissä, ja reilusti yli puolella on huolestunut tai vihainen ilme. Harva nauraa tai hymyilee, ja kukaan ei varsinkaan laula tai hyräile ääneen (Brasiliassa melko tavallista).

Stockmannin jouluikkuna

Baarinälkä. Olin unohtanut, että Suomessa joutuu syömään ”varastoon” ennen baari-iltaa, koska baareista ei saa illallista. Hauskan illan jälkeen joutuu usein vielä vääntämään itselleen jotain ruokaa kotona, koska baarista on lähdetty nälkäisenä. Tai aina voi tietysti lähteä jonottamaan snägärille ja tapella mauttomista rasvapommeista muiden alhaisesta verensokerista kärsivien laskuhumalaisten kanssa. Moni poru ja kärhämä vältettäisiin, jos Suomen juhlakansa saisi syödäkseen illan aikana. Hyvä ruoka, parempi mieli!

Puhelin-, netti- ja itsepalvelu. Brasiliassa asuessa sitä unohtaa, miten Suomi on yhteiskunta, joka on suunniteltu siten, että kaikki asiat voi hoitaa etänä ja/tai itse. Mielessäni oli Suomen verotukseen liittyvä kysymys, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että menen verotoimistoon ja kysyn virkailijalta. Muutaman tunnin päästä hoksasin, että saman tiedon saisi varmaankin palvelunumerosta. Alitajuntani työstettyä asiaa vielä hieman pidemmälle tajusin, että kaipaamani tieto löytyy varmaankin suhteellisen selkeästi selitettynä myös nettisivuilta. Brasiliassa tottuu siihen, että kaikki oleellinen tieto on piilossa, (oikeita) vastauksia saa yleensä vain paikan päällä hiillostamalla, ja muutenkin sitä laiskistuu hakemaan kirjallista tietoa maassa, jossa suullinen tieto on ensisijaista. Lopputulos: ryhdistäydyin ja löysin tiedon netistä alle 10 minuutissa.

Muutaman vuoden takaa muistan palvelutilanteen, jossa seisoin eräässä helsinkiläisessä kirjastossa lainattava kirja kädessäni ja arvioin tilanteen: vasemmalla oli lainausautomaatti, ja oikealla oli palvelutiskin takana istuva virkailija. Päätin hakea ihmiskontaktia ja suuntasin virkailijan luokse, tervehdin kohteliaasti ja sanoin, että haluaisin lainata tämän kirjan. Vastaus: ”Ai eiks automaatti toiminu vai?” Olin unohtanut, että (Helsingissä?) tuntemattomille puhutaan vain, jos on pakko. Onneksi Sokoksen S-marketissakin on nykyään itsepalvelukassat, jotteivät suomen kielen ”Hei” ja ”Kiitos” kulu puhki.

Lisää Stockmannin jouluikkunaa

Laitapuolen kulkijat. Silmääni pistivät Helsingin kaduilla, metrossa ja raitiovaunuissa ma(t)kaavat ns. laitapuolen kulkijat, jotka ovat todella rajun ja kärsineen näköisiä, ja heitä on paljon. Humalaisten ja huumeriippuvaisten ulkoinen habitus ja häiriökäyttäytyminen ovat aina vähän järkyttävää ja surullista katsottavaa lauhkeammassa (sanan kaikissa merkityksissä) latinokulttuurissa asuvalle. Vaikka huono-osaisuutta on Brasiliassa määrällisesti paljon enemmän, päihteiden väärinkäyttäjiä ei näe julkisilla paikoilla läheskään yhtä paljon kuin Suomessa.

Missä vesisuodatin? Hakiessani ensimmäistä kertaa vettä juotavaksi, huomasin käteni hapuilevan vesisuodatinta kraanan läheisyydestä. Ai niin, Suomessa vettä voi juoda suoraan kraanasta. Silti ajatus kraanaveden juomisesta tuntuu vähän omituiselta, vaikka se maistuukin hyvältä, jopa makealta.

Olkaamme me ulkosuomalaiset armollisia itsellemme elinympäristön muutosten keskellä – kulttuurierot ovat todellisia, ja niitä piilee arjen ilmiöissä ja kanssakäymisessä paljon enemmän kuin pystymme havaitsemaan tietoisesti. Samoin ulkosuomalaisten läheisille suosittelen kärsivällisyyttä meidän kanssamme. Me olemme tottuneet erilaisiin asioihin, unohtaneet joitakin suomalaisille itsestäänselviä tapoja, järkytymme omituisista asioista, ja ehkä halaamme ja puhumme liikaa. Kaikesta huolimatta meistä on aina mukava olla takaisin Suomessa ainakin hetken aikaa, puhua äidinkieltämme, viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa, syödä salmiakkia ja laittaa kurkkusiivuja leivän päälle ilman, että joku ihmettelee ääneen kulinaarisia valintojamme.