Kieli solmun kautta haltuun

Uudessa kotipaikassani, Espanjan Kataloniassa, on nyt tullut vietettyä kaksi vuotta. Pahasti portugalin jyräämäksi joutunut espanja on jotakuinkin herätetty kuolleista tässä ajassa, ja puolisen vuotta sitten aloitin uuden kielen opiskelun ensimmäistä kertaa moneen vuoteen: ohjelmassa on katalaania kaksi kertaa viikossa. Tämä uusi mutta samalla niin tuttu rooli vierasta kieltä ihmettelevänä ummikkona tuo paljon muistoja, joten tässä kirjoituksessa kerron nikseistä ja ajattelutavoista, jotka ovat auttaneet itseäni kielenoppijana.

Omasta kielenoppimishistoriastani lyhyesti: opiskelin Suomessa peruskoulussa ja lukiossa englantia ja ruotsia, ja jälkimmäisessä lisäksi espanjaa ja saksaa. Lähdin yliopistoon lukemaan espanjaa ja portugalia, tohtoriksi asti erikoisalanani fonologia eli kielten äännerakenteen tutkimus. Ohimennen on tullut opiskeltua myös hitusen latinaa, ranskaa, galegoa, viroa, venäjää ja nyt katalaania.

Aivot ovat plastiset koko ihmiselämän ajan, vaikka toki ”jäykistyvät” iän myötä. Vanha koira voi siis oppia uusia temppuja, ja positiivista elinikäisessä kielten oppimisessa on se, että se avaa uusia maailmoja ja mm. ehkäisee muistisairauksia. Olen venytellyt omia harmaita solujani katkeamispisteeseen saakka romaanisten kielten välillä nyt jo yli vuosikymmenen. Seuraavassa kerronkin omat hardcore-kielenoppijan vinkkini siihen, miten uuteen kieleen ja kulttuuriin pääsee kokemukseni mukaan parhaiten sisälle.

1. Parhaiten varjeltu salaisuus on, että sitä ei ole

Kielikoulut ja erilaiset kieltenoppimisalustat yleensä lupaavat, että juuri heidän maagisen metodinsa avulla oppii kieliä kuin itsestään. Totuus on kuitenkin karu: kieltä ei voi oppia aikuisiällä kuuntelemalla kielikursseja nukkuessaan tai ilman, että opettelee ahkerasti kielioppia ja sanastoa toiston kautta. Metodeja on monenlaisia, samoin kuin oppijoitakin, ja olennaista on löytää itselleen luontevin, aktiivinen tapa oppia uusi kieli.

2. Ajattele kielen oppimista uutena harrastuksena

Vieraan kielen oppiminen on verrattavissa uuden urheilulajin tai soittimen opetteluun. Se vaatii aikaa ja omistautumista. Alussa jäsenet tuntuvat kömpelöiltä, koko homman säännöt ovat vähän hukassa, mikään ei mene ekalla kerralla miten pitäisi ja samoja asioita pitää toistaa uudelleen ja uudelleen. Virheitä ei kannata pelätä, sillä niitä sattuu matkalla rutkasti. Niistä oppii, ja jonkin ajan kuluttua uusi harrastus alkaakin sujua jo ihan mukavasti. Mielen ja kehon yhteistoiminta automatisoituu pikkuhiljaa, ja pian se sujuu jo vaikka silmät kiinni. Tässä vaiheessa jo opitun päälle voi rakentaa uusia yhteyksiä ja laajentaa taitoa entisestään.

Kielen oppimiseen pätee täsmälleen sama periaate: toiston kautta ajatus- ja motoriset radat (kielen ja muiden ääntöelinten liikkeet) automatisoituvat ajan myötä niin, että uuden kielen käyttämisestä tulee osa arkea. Harjoitus tekee mestarin.

Innokas vaihto-opiskelija ja uusi kielimaisema vuonna 2008 (Sintra, Portugali)

3. Älä etsi kielistä järkeä

Kaikki ihmiskielet ovat nimensä mukaisesti ihmisten tuotoksia, joten ne ovat samanlaisia kuin ihmiset yleensäkin: ajoittain hyvinkin oikukkaita ja epäloogisia. Errare humanum est. Miksi suomeksi kenkä laitetaan jalkaan, vaikka oikeasti jalkahan menee kenkään? Miksi on niin paljon epäsäännöllisiä verbejä, jotka hankaloittavat elämää? Miksi on niin monta s-äännettä? Miksi pitää olla määräinen ja epämääräinen artikkeli, eikö pärjää ilman? Miksi pitää olla niin vaikea muistaa, mihin sukuun substantiivit kuuluvat? Miksi pitää olla tooneja? Miksi pitää olla niin vaikeat, sykkyräiset aakkoset?

Elämä helpottuu, kun teet itsestäsi kielenoppijana tyhjän taulun, tabula rasan. Lähde leikkiin ilman ennakkoasenteita ja heittäydy vieraan kielen todellisuuteen. On vain hyväksyttävä, että kielissä on paljon poikkeuksia ja asioita, joissa ei ole järjen häivääkään.

4. Keksi omia muistisääntöjä

Vaikka säännöistä ei aina olisikaan apua, omia muistikikkoja kannattaa toki keksiä niin paljon kuin sielu sietää. Kiinnitä mielessäsi uuteen sanaan tai fraasiin jokin samalta kuulostava sana suomeksi tai muulla kielellä, tai muistele miltä sana näyttää kirjoitettuna. Vuosia sitten opin muistamaan portugaliksi eron isoäidin (avó) ja isoisän (avô) välillä — joissa erona on siis ainoastaan o-äänteen avoimuus — kuvittelemalla, että isoisällä on hattu (ô) ja isoäidin hiukset hulmuavat tuulessa (ó). Katalaaniksi opin sanan mandra (laiskotus) liittämällä sen mielessäni sanaan mantra, joka on eräänlaista rentoutumista sekin.

5. Luo itsellesi uusi identiteetti

Kohdan 3 uuteen kielitodellisuuteen avoimin mielin heittäytymisellä tarkoitan etenkin sitä, että uutta kieltä oppiessa on erittäin hyödyllistä yrittää mukautua uuteen ympäristöön mahdollisimman paljon. Joidenkin ihmisten käsitys itsestään ja siitä, mitä he osaavat ja miten he käyttäytyvät, on hyvin tiukka ja muuttumaton. Uskon, että sillä on hyvät puolensa, koska tällainen tietyssä mielessä joustamaton ihminen varmasti on enemmän sinut itsensä kanssa ja kärsii vähemmän identiteettikriiseistä elämänsä aikana. Kielen oppimisessa näkisin, että omakuvan joustamattomuudesta voi olla haittaa, sillä myös esimerkiksi kehonkieli ja kulttuurisidonnaiset vuorovaikutustaidot ovat osa kielitaitoa ja vaativat usein suurtakin muutosta omassa olemuksessa.

Anna kielen viedä sinua, ei toisin päin. (Costa Nova, Portugali, 2008)

Itselleni on kehittynyt vuosien saatossa montakin kielipersoonaa. Äidinkielinen minäni on yleensä rauhallinen, ujo, melko pessimistinen, vähäeleinen, mutta toisinaan myös räävitön ja kovaääninen, koska saa vitsailla omalla äidinkielellään ja makustella ihania suomen kielen sanoja. Ulkomailla ollessaan äidinkielinen minäni usein alkaa haukotella spontaanisti, kun ryhtyy yhtäkkiä puhumaan suomea esimerkiksi perheenjäsenten soittaessa — en ole vielä löytänyt tähän fysiologista selitystä. Englanninkielinen minäni on hyvin sarkastinen ja suhtautuu tähän lingua francaan eli yleiskieleen hyvin intohimottomasti, puhuen sitä vähän miten sattuu — kyllä ne kuitenkin ymmärtää. Portugalinkielinen minäni on tuttavallinen vitsailija, joka puhuu käsillä, sekoittelee puhe- ja kirjakieltä taidokkaasti, keksii juteltavaa kenen tahansa kanssa ja ratin takana huutokiroilee liikenteessä törttöilijöille. Espanjankielinen minäni on vielä tekeillä — tässä vaiheessa se lähinnä apinoi epäuskottavasti ja huvittavin lopputuloksin portugalinkielistä minääni.

Olen havainnut erilaisten persoonien kasvattamisen hyödylliseksi keinoksi ikään kuin antaa itselle lupa irtautua aiemmasta kielitaustasta ja olla se joku muu, joka sopeutuu uuteen ympäristöön. Muu maa mustikan ihmiset eivät edes osaa lausua nimeäsi oikein, joten miksi sinunkaan pitäisi olla täysin sama tyyppi kuin Suomessa asuessasi?

6. Ole papukaija

Makustele ja toistele kielen sanoja ja äänenpainoja aina, kun pystyt — myös julkisilla paikoilla silläkin riskillä, että näytät hullulta itsekseen puhelijalta. Kun kuulet uuden, mielenkiintoisen nimen, sanan tai lauseen, toista se papukaijan lailla ääneen useaan kertaan mahdollisimman paljon alkuperäistä matkien. Kieltä omaksuvien taaperoiden kanssa tekemisissä ollut tietää, että uuden sanan kuullessaan pikkuiset usein tuijottavat puhujan suun liikkeitä ja toistavat sanaa vaistomaisesti — ota siis kielen oppimisen mestareista mallia!

Liioittele varmuuden vuoksi joka ikistä suhinaa, pärinää ja narinaa. Oliko puhujan ääni matala, korkea, nasaali? Mitä tavua pitää venyttää? Loppuiko lause korkeaan kiekaisuun vai laskiko se loppua kohti? Toiston myötä sanat jäävät mieleen ja ääntämisesi notkeutuu — kuin sormet pianon koskettimilla tuntien harjoittelun jälkeen.

Barcelonan citypapukaijat osaavat tosin vain kraakkua.

7. Fake it till you make it

Ääntämyksellä voi nimittäin huijata aika pitkälle: vaikka puhuisit vähän, mutta todella natiivisti lausuen, ihmiset todennäköisemmin puhuvat kieltään sinulle sen sijaan, että vaihtaisivat heti englantiin (mikäli tämä kuuluu maan pahoihin tapoihin ulkkareille puhuttaessa, kuten Suomessa). Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä — suosittelen silti huijaamaan kuorrutuksella, kunnes sisällyskin on valmiina!

8. Mitä sanoa ja milloin

Kielitieteessä pragmatiikan ala tutkii tilanteen tai kontekstin vaikutusta merkitykseen. Taidokas vieraan kielen käyttäjä ei ainoastaan käytä oikeita sanoja oikeista asioista, vaan myös sanoo oikeita asioita oikeaan aikaan: eri kulttuureissa on erilaiset skriptit eli ”käsikirjoitukset” siitä, mitä eri vuorovaikutustilanteissa sanotaan.

Kieliopillisesti täysin oikein tuotettu mutta väärässä tilanteessa sanottu asia voi mennä kanssakeskustelijalta ihan yhtä ohi kuin kieliopillisesti väärin tuotettu asia. Kiinnitä siis kielenoppijana huomiota paitsi siihen, miten sanotaan, mutta myös siihen, mitä sanotaan. Keskustelut eivät kulje saman logiikan mukaan eri kielillä, ja puhelinkeskustelut ovat hyvä esimerkki kulttuurisidonnaisista skripteistä. Suomessa yleensä soittaja kysyy heti ensimmäisenä, tavalla tai toisella, voiko toinen puhua (Missä oot, mitä teet, ehditkö puhua, onko kiire, jne.). Brasiliassa taas on tärkeää ihan ensimmäisenä tarkistaa pinnallisesti kuulumiset vaihtamalla sanat Kaikki hyvin? — Kaikki hyvin, entä sinulla? Kerran soitin tutulleni portugaliksi, ja tulos oli tämä:

– Haloo?

– Minä täällä. Missä oot?

– Öö… pitäiskö mun olla jossain?

– Ei kun siis että kaikki hyvin?

– Kaikki hyvin, entä sulla?

– Juu juu kaikki hyvin. Sitä mun piti kysyä että…

Kieliopin puolesta tämä oli kymppisuoritus, mutta heti aluksi puhelinkeskustelun pragmatiikka meni ihan päin palmua, kun kyselin olinpaikkaa kuulumisten sijaan. Siitä vastapuoli hämmentyi ja kysyi, oliko meillä jokin tapaaminen, jonka hän oli unohtanut. Vastaavasti jos suomeksi alkaisi heti aluksi kyselemään kuulumisia, kyseltävä saattaa häkeltyä — onko pahojakin uutisia tulossa, täytyykö kenties istua alas?

Havainnoi siis paitsi oikeita sanoja myös viestintätilanteiden rakennetta: kaikkea ei aina sanota, ja joskus toisaalta sanotaan paljonkin ylimääräistä. Brasiliassa ei esimerkiksi kiitetä ruokapöydästä lähdettäessä samalla tavalla kuin Suomessa, vaan noustaan vaivihkaa ja siirrytään salongin puolelle — toki voi kiittääkin ihan kieliopillisesti oikein, mutta se nyt vaan olisi hieman omituista. Iso osa kielitaitoa on se, että osaa noudattaa paikallisia keskustelukaavoja. Toki sitten, kun kaavat ovat jo hallussa, niillä voi ulkkari leikitellä, ja niitä voi rikkoa huumorimielessä.

Brasilialainen puhelinkeskustelu esim. tällaisesta yleisöpuhelimesta (orelhão eli ’isokorva’) aloitetaan kysymällä kuulumisia.

9. Kuluta kulttuuria

Nykymaailmassa on helppo joutua englanninkielisen viihdetuotannon imuun — ja se on toki hyvä asia, jos asuu englanninkielisessä maassa. Muissa kulttuureissa kannattaa kuitenkin panostaa siihen, että kuluttaa paikallista kulttuuria mahdollisimman paljon: käy teatterissa, kuuntele paikallista musiikkia ja uutisia, katso maassa tuotettuja elokuvia ja TV-sarjoja. Näin paitsi tiedät, mistä ajankohtaisista ilmiöistä ihmiset puhuvat, mutta myös ympäröit itsesi aktiivisesti uuden kielen vaikutteilla.

Helpointa kulttuuri-imua on ryhtyä katsomaan sarjoja ja elokuvia suoratoistopalveluista ensin muunkielisillä tekstityksillä ja sitten closed caption -tekstityksillä heti, kun pystyt. CC-teksteillä näet kohdekieliset repliikit myös kirjoitettuna, ja opit uutta sanastoa seuratessasi tarinaa ja vuorosanojen asiayhteyttä. Itse tykkään katsoa myös englanninkielisiä ohjelmia espanjan- ja portugalinkielisillä teksteillä — suomalaiset silmät kuitenkin ajautuvat aina tahtomattaankin lukemaan tekstit, joten miksei niistä voisi samalla oppia?

10. Kysy ”miksi?”

Tämä on jokaisen nerokkaan kielenoppijan avainkysymys. Kun et ole ymmärtänyt ihan täysin, mitä toinen on sanonut, kysymällä ”miksi?” tai ”miten niin?” saat hänet selittämään saman asian uudelleen hieman eri sanoin ilman, että paljastut. Ja voilà, keskustelu jatkuu!

+ Bonusvinkki:

Kielenoppijana ei kannata luottaa sokeasti sanakirjoihin tai tehdä niiden avulla suoria käännöksiä (straight turns) — ne harvemmin onnistuvat. Sanakirjatkin ovat ihmisten tekemiä, ja kuten sanottu, ihmiset ovat epäloogisia, ja oikeiden sanojen valinta riippuu aina asiayhteydestä. Vaikka taskusanakirja siis tarjoaisi espanjaksi sanalle ”tulinen” käännöstä fogoso, se ei välttämättä toimi kaikissa yhteyksissä — saatat esimerkiksi vahingossa kuvailla lähisukulaistasi kiimaiseksi. *Kokemuksen syvä rintaääni*

Oletko löytänyt itsellesi sopivan tavan oppia kieltä? Onko itsellesi sattunut hullunkurisia edesottamuksia kielenoppijana? Kerro kommenteissa!

Portugalilaisen servettivalmistajan straight turn: ”Tulethan toistekin” on muuttunut melko käskyttävään muotoon ”Tule aina takaisin”.

Miksi brasilialaiset ovat niin mukavia?

Läppä lentää ja hymy on herkässä – brasilialaisilla on melkein kaikkialla ”hyvien tyyppien” maine. Läheskään kaikki maailman kansallisuudet eivät jätä yhtä positiivista ensivaikutelmaa kuin brassit, mutta mistä ihmeestä se kaikki mukavuus kumpuaa? Tämä kirjoitus kurkistaa brasilialaisten sosiaaliseen sielunelämään.

Brasilialaiset tottuvat seuraan ja hulinaan pienestä asti. Syntymäpäivät, häät, joulut ja uudetvuodet, joissa on paikalla satapäin sukulaisia tai muita ihmisiä, kuuluvat elämään pikkuvauvasta lähtien. Kaikkia tervehditään, kaikkien kanssa vaihdetaan ainakin muutama sana, kysellään kuulumiset ja hyvästellään. Small talkiin ja perustavanlaatuisiin käytöstapoihin harjaannutaan siis pienestä asti, ja brasilialaiset ovat kuin kala vedessä silloin, kun ympärillä on mahdollisimman paljon ihmisiä ja hälinää. Varautuneemmissa kulttuureissa – kuten Suomessa – brasilialaiset vaikuttavatkin ylitsepursuavan sosiaalisilta ja sulavilta. Osaavat tuosta vaan keskustella melkein kenen tahansa kanssa, murjovat vitsejä ja kyselevät vaikka mitä, välillä tyhmiäkin – se suomalaisille hyvin tyypillinen ”etten vaan sano mitään tyhmää”-suodatin on heille aivan tuntematon käsite.

On tärkeää erottaa sosiaaliset taidot ujoudesta. Ujous – se, että tarkkailee muita ja suhtautuu heihin varauksella sen sijaan että olisi suuna päänä ja heti kaulassa kiinni – on luonteenpiirre, ja ujoja on kaikkialla maailmassa. Sosiaaliset taidot ovat taas sitä, miten ihminen oppii käyttäytymään muiden seurassa normaalissa, päivittäisessä kanssakäymisessä silloin, kun haluaa tai on pakko. Voi siis olla ujo ja samalla sosiaalisesti taitava. Toisaalta kauhein yhdistelmä on sosiaalinen ihminen, jonka sosiaaliset taidot (esim. kuuntelutaito, käytöstavat ja muiden huomioon ottaminen) ovat pyöreä nolla.

Brasiliassa ujotkin ihmiset yleensä katsovat silmiin, tervehtivät, kyselevät kuulumisia, ottavat mukaan keskusteluun, pyytävät siirtymään kun heidän pitää jäädä bussista pois, ja niin edelleen. He eivät vain tee tätä ehkä niin vuolaasti ja äänekkäästi kuin puheliaammat brasilialaiset. Kaikki tuo on vain normaalia käyttäytymistä kanssaihmisten seurassa – katseen välttely, puhumattomuus, töniminen ja satunnainen ”oho” eivät. Ujoinkin brasilialainen on siksi monissa muissa kulttuureissa sosiaalisen parketin partaveitsi.

Karnevaaleihin kuuluu olennaisesti ventovieraille juttelu ja heidän pähkähullujen karnevaaliasujensa kommentointi. Kuva Belo Horizonten kaupunginosasta Santa Terezasta.

Koska brasilialaiset ovat laumaolentoja, joukkoon on ulkopuolisen helppo sulautua: kun kaveriporukka on iso, yksi lisää mahtuu aina. Seuraan on helppo lyöttäytyä, ja aina löytyy yhteistä juteltavaa – ei siis pidä ihmetellä, jos joskus käy kutsu tuntemattoman brasilialaisen kotiin muiden siivellä. Isossa porukassa on myös helppoa olla itse ujo, sillä voi olla varma, että keskustelun aihe ja sen keskipisteenä oleva henkilö vaihtelevat tiuhaan tahtiin – tennispallon lailla sinkoilevan keskustelun seuraamisen jälkeen kotiin saakin lähteä niska hellänä.

Brasilialaisista tekee erityisen mukavia myös se, että heidän kulttuurissaan yleisesti tunnelman pilaaminen ja valittaminen on paheksuttavaa. Ilmapiirin myrkyttäminen omalla pahalla ololla ja konfliktihakuisuus eivät kuulu millään tavalla brasilialaiseen kanssakäymiseen. Tästä esimerkkinä eräs ystäväni, jolta kerran baari-illan alussa kyseltiin kuulumisia. Siihen hän vastasi hymyssä suin: ”No eipä tässä mitään, työttömänä nyt kuudetta kuukautta ja masentaa ihan helvetisti. Mutta puhutaan jostain muusta!” Jos hän ei olisi itse vienyt keskustelua positiivisemmalle polulle, joku toinen olisi sen varmasti tehnyt alle puolessa minuutissa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö negatiivisia tunteita saisi olla ja näyttää – niille on kuitenkin oma aikansa ja paikkansa, ja se ei ole silloin, kun muut haluavat rentoutua ja pitää hauskaa.

Brasiliassa erityistä taitoa vaatiikin se, että tietää, mitä sanotaan ääneen ja mitä ei. Suomessahan on se paradoksi, että toisaalta meillä on puhumattomuuden kulttuuri, joka usein estää tunteista ja muista tärkeistä asioista puhumisen, mutta toisaalta mitä tahansa saa töksäytellä muille sillä mukamas hyveellisellä verukkeella, että ”minä vain olen rehellinen”. Brasiliassa kuvio toimii päinvastaisella tavalla: kommunikaatio on arjessa runsasta ja rönsyilevää, mutta ikäviä asioita viestitään hyvin kierrellen ja kaarrellen tai ei ollenkaan. Rehellisyys ei todellakaan peri maata ainakaan Brasilian sosiaalisessa kanssakäymisessä, jossa täytyy puhua hienovaraisen, konfliktia välttävän sordinon läpi.

Kuulijalle ei haluta tuottaa pettymystä, ja kanssakäyminen pidetään sulavana yleensä siinäkin tapauksessa, ettei erityisemmin pidä keskustelukumppanista. Tämä tarkoittaa vaatteiden tai hiusten kehumista (vaikka oikeasti olisi ihan toista mieltä); viimekertaisen tapaamisen muistelua lämmöllä (vaikkei edes muistaisi toisen nimeä); tekosyyn keksimistä sille, ettei voi lähteä toisen kanssa jonnekin (koska oikeasti ei vain halua); tai vaikkapa uuden tapaamisen ehdottamista (vaikkei olisi mitään aikeita oikeasti tavata uudelleen). ”Vamos marcar de sair um dia?” (’Sovitaanko treffit joku päivä?’) on se kuuluisa tyhjä kysymys, johon kuuluu vastata ”Vamos!” (’Sovitaan vaan!’) ja sen jälkeen hyvästellä. Vasta sen jälkeen yleensä hoksaa, ettei toinen ole antanut edes yhteystietojaan. Semanttiselta tyhjyydeltään tämä vastaa yleisintä tervehtimistapaa ”Tudo bem?” (’Kaikki hyvin?’), johon kuuluu vastata ”Tudo bem, e você?” (’Kaikki hyvin, entä sinulla?’). Kaikki hyvin on se hyväntuulinen kuulumisten oletusarvo, joka vain vahvistetaan toistamalla – tervehtiminen ei ole se hetki, jolloin kuulumisia oikeasti aletaan kertoa.

”Sovitaan jotain joku päivä” – sitä tapaamista saattaa Brasiliassa joutua odotelemaan hautaan asti.

Kanssakäymisen hienovaraisuus ja sulavuus näkyy toki myös pariutumismarkkinoilla. Kiinnostuksen kohteelle juttelu ei ole samanlainen kompastuskivi kuin ehkä monissa muissa kulttuureissa, ja miehiltä tanssikin sujuu, jos se on tavoitteen saavuttamisen kannalta oleellista. Juttu luistaa ja kehuja kierii kielen päältä lakkaamatta.

Siksi brasilialaisista elääkin ulkomailla käsitys paitsi erityisen mukavana mutta myös sensuellina kansana, mikä on toki osittain seurausta maailmalle levinneestä Brasilia-kuvastosta: liki alastomia sambatanssijoita, lihaksikkaita rantaleijonia pikkuruisissa speedoissa ja vastaavasti hemaisevia naisia stringibikineissä Copacabanalla. Mutta se johtuu mielestäni myös siitä, että brasilialaisten keskustelutapaa ja olemusta tulkitaan virheellisesti muunmaalaisten lasien läpi. Se, että he hymyilevät, iskevät silmää, heittävät läppää ja välttävät poikkipuolisia sanoja, voi olla ihan tavallista jutustelua. Brasilialaiset vain ovat mukavia noin yleisesti, ja harvemmin sanovat suoraan ”ei”, sillä heidän kulttuurissaan kieltäytyminen välittyy yleensä rivien välistä.

Mielenkiintoisin kehu, minkä ikinä olen saanut kielitaidostani, liittyi juurikin sanattomaan viestintään eli ilmehtimiseen. Kielitieteen professori kerran vertasi minua tiedekunnalla opettaneeseen italialaiseen ja sanoi: ”Se italialainen ei hymyile puhuessaan. Sä taas tiedät, että brasiliaa pitää puhua hymyillen. Siksi susta ei heti huomaakaan, että olet ulkomaalainen”.

Suomessa hymyileväisyys ja nauravaisuus, etenkin naisten kohdalla ammattiyhteyksissä, vähentää arvovaltaa ja uskottavuutta – ei kai meillä turhaan ole käsitteitä tyhjännauraja ja syntymähumala (sillä iloinen voi olla ainoastaan humalassa?). Välillä Suomeen palatessa onkin vaikea muistaa, että muodollisissa tilanteissa täytyy pitää naama peruslukemilla ja jutut mahdollisimman kuivina, jos haluaa säilyttää uskottavuutensa.

Humalaa (sekä kasvia että olotilaa) on tarjolla Backerin panimoravintolassa Belo Horizontessa.

Kuten ylempänä jo mainitsin, brasilialaisilla harvemmin on tyhmien kysymysten suodatinta. Pelkästään se on jo erinomainen premissi small talkille. Sen lisäksi he ovat yleensä ehtymättömän uteliaita muiden kulttuurien suhteen – asuvathan he yksinomaan portugalinkielisessä yli 200 miljoonan asukkaan maassa, joka on alueeltaan Euroopan kokoinen. Heille muut kielet ja elämäntavat ovat ymmärrettävistä syistä yleensä kiehtovia ja kaukaisia, eivätkä he ujostele, jos on kerrankin mahdollisuus saada niistä ensi käden tietoa ja vaikkapa harjoitella vieraan kielen puhumista.

Parasta brasilialaisissa on ehdottomasti huumorintaju. Huumori on sarkastista, ja kaikenlaiset sanaleikit ja herjaavat lempinimet kuuluvat paikalliseen läpänheittoon. Brasilialaiset ovat erittäin ahkeria netin huumorikäyttäjiä, sekä maailman neljänneksi suurin netissä vaikuttava kansa – toki lähes koko heidän nettipresenssinsä on portugalinkielistä, joten siitä ei juurikaan lusofonisen maailman ulkopuolella tiedetä. Mistä tahansa uskomattomasta tai hullunhauskasta päivän tapahtumasta alkaa minuuttien sisällä levitä meemejä somessa. Rir para não chorar (’täytyy nauraa, jottei itkisi’) on hyvin kuvaava sanonta siitä, miten brasilialaiset suhtautuvat yhteiskunnan ja politiikan tapahtumiin.

Viime päivinä Brasilian nettiä on ilahduttanut tämä riolaisten TV-uutisten livereportaasi. Rocinhan favelan huumesodasta vakavalla naamalla kertovan reportterin uskottavuutta nakertaa moottoripyörällä ohi ajava setä, jonka sylissä istuu kissa aurinkolasit päässä. Meemisfääri on jo hotkaissut tämän herkullisen hetken kitaansa ja sulattelee sitä nyt jälleen yhtenä todisteena siitä, että Brasilia on absurdi eikä se siksi todellakaan ole aloittelijoille.

 

Yksi parhaimmista brasilialaisen huumorin kanavista on Porta dos Fundos. Melkein kaikissa PdF:n videoissa on englanninkieliset tekstit, joten sitä kautta pääsee hyvin kiinni brasilialaiseen huumorisielunelämään. PdF:n tekijät käsittelevät todellisuutta absurdiuden kautta ja näyttämällä tosiseikat päinvastaisesta näkökulmasta – kuten brasilialaiset noin yleensäkin. Yksi suosikkisketseistäni on tämä perinteiset sukupuoliroolit päälaelleen kääntävä naispomon ja miesalaisen välinen keskustelu sopivasta käyttäytymisestä työpaikalla (laita haluamasi tekstit päälle videon valikosta). Videon nimi viittaa naispuolista hutsua tarkoittavaan slangisanaan piranha (’piraija’), josta on tässä väännetty kieliopin vastaisesti maskuliinisukuinen piranho.

 

Tämän huumorihuipennuksen myötä até à próxima eli ensi kertaan!

 

Yllättävää arjen edistystä Brasiliassa

Ordem e progresso eli järjestys ja edistys – niinhän Brasilian lipussakin lukee. Vaikka Brasilia onkin monessa asiassa vielä pahasti työn alla, arjessa suomalainenkin kohtaa yllättäviä edistysaskeleita. Brasilian BRICS-luonteeseen kuuluu, että samaan aikaan jotkut asiat ovat ihan rempallaan ja toiset ensimmäisen maailman tasolla. Seuraavassa asiaa näistä jälkimmäisistä.

Etanoliautot. Brasiliassa valmistetaan paljon autoja (esim. Fiat, VW, Ford, Renault, Hyundai), ja lähes kaikissa ns. kotimaisissa autoissa on flexifuel-moottori. Toisin sanoen auto käy joustavasti sekä etanolilla että bensalla, ja autoon voi tankata sekaisin kumpaa vain. Etanoli on halvempaa kuin bensa, mutta auto myös kuluttaa sen nopeammin. Yleensä huoltoasemilla on kyltti, jossa lukee päivän litrahintojen suhdeluku: jos etanoli jaettuna bensalla on >0,7, kannattaa tankata bensaa (gasolina), ja jos <0,7, kannattaa tankata etanolia (etanol), tai tuttavallisemmin ”alkoholia” (álcool).

Ja autoahan ei tankata itse, vaan tankkauksen ja rahastuksen tekee frentista eli tankkaaja. Brasiliassa ei ole itsepalvelutankkausta – liekö turvallisuussyistä maassa, jossa myös ilotulitteet ja uhkapelit ovat laittomia. Brasilialaiset ovatkin muualla maailmassa autoillessaan aluksi melko pihalla bensapumpun ja koko tankkausoperaation toimintaperiaatteista.

Etanolia vai bensaa – kannattaa tarkistaa hintasuhde. (Kuva: Pedro França/Agência Senado)

 

Sähköiset vaaliuurnat. Kuten kirjoittelin jo aiemmin, Brasilia on maailman ainoa maa, jossa vaalit ovat 100 % sähköiset. 1990-luvulla käyttöön otetut sähköiset vaaliuurnat ovat helppokäyttöiset, eikä ääniä tarvitse hylätä äänestäjien vääränlaisten käsialakoukeroiden takia (kuten Suomessa). Sähköisestä äänestyksestä ei toki ole iloa silloin, kun listalla ei ole ainuttakaan kunnollista ehdokasta.

Brasilialainen vaaliuurna (kuva: AgenciaBrasil)

 

Korttimaksu lähes joka paikassa. Suomessa ei nykyään enää käteistä näekään, mutta ei tarvitse mennä Keski-Eurooppaa pidemmälle, niin johan loppuvat universaalit korttimaksumahdollisuudet. Brasiliassa melkein joka paikassa voi maksaa yleisimmillä pankki- ja luottokorteilla, ja itse asiassa se on turvallisuuden kannalta parempi vaihtoehto kuin käteisen kantaminen. Turistin kannattaa ehdottomasti maksaa kortilla aina, kun mahdollista, sillä valuutanvaihtokurssit ovat Brasiliassa yleensä todella epäedullisia, ja BRL-määräisistä käteisnostoista suomalaiset pankit veloittavat myös reilusti.

Brasiliassa yleisesti ravintoloissa, huoltoasemilla, kaupoissa, bussiterminaaleissa ja jopa joillakin toreilla ja markkinoilla voi maksaa kortilla. Ravintolassa tarjoilija kiertää korttimaksukoneen kanssa kiltisti vaikka koko pöydän läpi, jos kaikki haluavat maksaa oman osansa kortilla. Tosin laskujen jakaminen valmiiksi olisi jo korkeamman asteen järjestäytymistä – lasku tuodaan aina koko pöytäkunnalle, ja olennainen osa ravintolailtaa on se 15 minuuttia, joka käytetään laskun ihmettelemiseen ja kunkin paikallaolijan osuuden laskemiseen.

Maksuhetkellä tarjoilija kysyy crédito ou débito (’luotto vai pankki’), asiakas vastaa, ja lähes aina tarjoilija kysyy hetken päästä uudestaan, koska ei kuunnellut ensimmäisellä kerralla. Ja ovathan ne samankaltaisia sanoja – jopa niin samankaltaisia, että menevät helposti sekaisin (laita valinnoista haluamasi tekstityskieli päälle):

 

Turvallinen pankkijärjestelmä. Paitsi että korttimaksumahdollisuudet ovat hyvät, Brasilian pankkijärjestelmä on äärimmäisen turvallinen. Automaatilla operointiin brasilialaisella pankkiasiakkaalla on kaksi erilaista koodia: pin-koodi sekä jonkinlainen sanamöhkäle, jonka tavut ilmestyvät muihin tavuihin sekoitettuna pankkiautomaatin ruudulle siten, että vierestä katsovan on mahdotonta erottaa asiakkaan valitsemat tavut ja toistaa ne myöhemmin. Lisäksi automaatit kyselevät silloin tällöin pistokokeenomaisesti asiakkaan itse määrittämiä turvakysymyksiä (läheisten syntymävuosia jne.).

Automaatteja ei ole lainkaan kadulla kuten esim. Suomessa, vaan kaikki automaatit ovat pankkien yhteydessä sisätiloissa, ja pankin aukioloaikojen ulkopuolella niihin pääsee sisään vain pankkikortilla. Omalle ulkkarikortilleni oli jokin kansallinen päivittäinen 500 realin nostoraja (n. 135€), vaikka olisin yrittänyt monesta eri automaatista (nostoraja ei siis ollut minun asettamani!), ja noin yleensä muistelisin, että noin kello 21-22 jälkeen automaateilla ei voi tehdä mitään turvallisuussyistä. Tämä kaikki on siis suunniteltu sitä silmällä pitäen, ettei korttivaras pysty tekemään brasilialaisella kortilla automaatin kautta yhtään mitään pelkällä pin-koodilla, eikä öiseen aikaan edes kortinhaltija panttivankinaan. Brasiliassa ei myöskään kierrä väärennettyä rahaa laajamittaisesti, toisin kuin monissa muissa Latinalaisen Amerikan maissa.

Nollatoleranssi rattijuoppoudelle. Brasiliassa kohtuujuominen ja autoilu ei ole yhdistelmänä ollut kansallinen vahvuus, minkä vuoksi vuonna 2008 säädettiin ns. kuiva laki (Lei Seca): rattiin lähtiessä ei saa olla juonut tippaakaan alkoholia. Poliisi järjestää puhallutusratsioita etenkin viikonloppuisin, mutta toisaalta brasilialaiset osaavat kiertää niitä hyvin esim. Waze-karttasovelluksen avulla. Jos käryää ratista, saa 2 934,70 R$ sakot (n. 790€), auto takavarikoidaan ja kortti laitetaan kuivumaan vuodeksi. Vajaassa kymmenessä vuodessa on onneksi yleistynyt se, että bileseurueen kuski on ihan tietoisesti selvin päin.

Lei Seca pyrkii vähentämään tällaisia ihan liian tavallisia näkymiä maanteillä.

 

Ilmainen julkinen terveydenhuolto. Brasilian julkinen terveydenhuolto (SUS eli Sistema Único de Saúde, ’yhtenäinen terveysjärjestelmä’) hoitaa ilmaiseksi kaikkien kansalaisten akuutin terveydenhuollon. Toki Brasiliassa yksityiset terveysvakuutukset ja -palvelut ovat rahakas bisnes, sillä SUS toimii hitaasti ja kovin epätasaisella laadulla etenkin syrjäseuduilla. Jos haluaa nopeasti ei-akuutille vastaanotolle, on mentävä yksityiselle – aivan kuten Suomessakin. Silti brasilialaiset parjaavat ja välttelevät SUS:ia tarpeettomasti, sillä ainakin tähän asti se on taannut kansalaisille elintärkeät terveyspalvelut. SUS:in kautta saa ilmaiset tai erittäin edulliset lääkkeet esim. diabeteksen, sydän- ja verisuonitautien, HIV:n ja muiden pitkäaikaissairauksien hoitoon. Myös tyttöjen HPV-rokotteet ovat ilmaiset SUS:in kautta.

SUS:ilta minäkin ulkkari olen saanut tärkeitä rokotteita pariinkin otteeseen. En ollut rekisteröitynyt SUS:in käyttäjäksi, joten minulla ei ollut esittää minkäänlaista dokumenttia siitä, että olin oikeutettu terveyspalveluihin, ja toisella kertaa menin jopa tietämättäni väärään terveyskeskukseen (posto de saúde). Kummallakin kerralla 15 minuutin sisällä saapumisesta olin saanut oikean piikin käteeni, ilmaiseksi. Suomessa ilman Kela-korttia terveyskeskukseen asteleva ulkkari ei takuuvarmasti saa minkäänlaista hoitoa.

Alla Brasilian terveysministeriön ja SUS:in cooliakin coolimpi mainoskampanja vuodelta 2013 lasten poliorokotusten edistämiseksi. Tähtenä rokotemaskotti Zé Gotinha eli Tippa-Jussi.

 

Kaiken tämänhetkisen poliittisen kaaoksen keskellä on hyvä muistaa, että Brasiliassa moni asia on hämmästyttävän hyvin, ainakin naapurimaihin verrattuna ja toistaiseksi. Toivotaan, että ordem e progresso jatkuu vastaisuudessakin.

Rapakon tällä ja tuolla puolen

Ensin soundtrack kohdilleen kitaramusiikilla: laita taustalle soimaan portugalilaista fadoa (Amália Rodrigues: Uma Casa Portuguesa), ja sen jatkoksi brasilialaista choroa (Waldir Azevedo: Brasileirinho).

Sitten päästään asiaan. Heinäkuussa kävin nostalgisella matkalla Portossa, Portugalissa. Värit, tuoksut, kuviot, koristekaakelit, ruoka, viini – kaikki palautti minut kymmenen vuoden takaiseen Portugaliin, jossa olin vuoden opiskelijavaihdossa. Sen jälkeen asuin useamman vuoden Brasiliassa, mikä oli mahdollisuus vertailla näiden kahden kulttuurin yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia eturivin paikalta. Vaikka Brasilia onkin vuosisatojen kuluessa kehittynyt täysin omaleimaiseksi kulttuurikseen ja sen portugalikin eriytynyt huomattavasti, entisen siirtomaaisännän ja siirtomaan välillä on vielä pieniä arjen yhtäläisyyksiä, jotka ainoastaan kummassakin maassa aikaa viettänyt voi huomata. Tällä heinäkuisella matkalla en voinut olla kiinnittämättä huomiota tiettyihin Portugalin esteettisiin ja kulinaarisiin ilmiöihin, jotka toistuvat myös Brasiliassa.

Yksi niistä on portugalilaiset jalkakäytävät (calçada portuguesa). Ne tehdään pienistä neliskanttisista valkoisista ja mustista kalkkikiven paloista, jotka asetellaan mosaiikin lailla huolellisesti erilaisiksi kuvioiksi. Sateella niistä tulee välillä hengenvaarallisen liukkaita, kun sileän kiven päälle kertyy vesikerros. Portugalilaiset jalkakäytävät ovat hyvin yleisiä myös Brasiliassa, mutten usko siellä monenkaan olevan tietoinen niiden alkuperästä. Kummallakin puolella Atlanttia näkee usein kauppojen omistajien ja talojen asukkaiden harjaavan kaunista jalkakäytäväänsä puhtaaksi pesuaineella – jalankulkija oppii väistelemään alamäkeen valuvaa saippuavettä.

Jalkakäytävä Portossa (Portugali)

Siksakkia Rua Augustalla (Lissabon, Portugali)

Portugalilainen jalkakäytävä Ipaneman rantakadulla (Rio de Janeiro, Brasilia)

Aaltokuvioita Salvadorin vanhassa keskustassa (Brasilia)

 

Toinen portugalilaiseen estetiikkaan olennaisesti kuuluva elementti, joka toistuu myös Brasiliassa, on tietenkin koristekaakeli eli azulejo. Nämä yleensä sinisävyiset, Iberian niemimaan arabiajan kulttuuriperintöä edustavat kaakelit koristavat Portugalissa kirkkoja, juna- ja metroasemia, talojen ulkoseiniä, keittiöitä ja vesilähteitä. Brasiliassa azulejot ovat yleisempiä juurikin esim. keittiöiden koristeena, mutta myös monissa uusissa kerrostaloissa on ainakin osittain jonkinvärinen kaakelipäällyste.

cof

cof

cof

Geometriset azulejot (Porto, Portugali)

Vihreä kaakelipäällyste kerrostalon seinillä (Belo Horizonte, Brasilia)

 

Tyypillisissä portugalilaisissa taloissa seinät ovat yleensä valkoisia tai juurikin koristekaakeleihin verhottuja, ja ovia ja ikkunoita reunustavat paksut kivilaatat. Vanhimmat, barokkiaikaiset talot ovat korkeintaan kaksi-kolmekerroksisia, ja kaikissa symmetrisesti asetelluissa ikkunoissa on pieni ranskalainen parveke. Brasiliassa tätä täsmälleen samaa rakennustyyliä näkee siirtomaa-aikaisissa kaupungeissa: esim. Ouro Preto, Mariana, Tiradentes, Diamantina ja São João del-Rei (MG), Paraty ja Rio de Janeiro (RJ), Salvador (BA) ja São Luis (MA). Tosin kiven sijaan ikkunoita ja ovia reunustavat Brasiliassa usein eriväriset puupoimut.

Barokkityylinen rakennus Portossa (Portugali)

Museu da Inconfidência (Minas Geraisin separatistiliikkeen museo), Ouro Preto (Brasilia)

São João del-Rei (Brasilia)

Tiradentes (Brasilia)

 

Samoin portugalilaisten rakentamat barokkiaikaiset kirkot noudattavat täysin samaa kaavaa kummallakin puolella Atlanttia: julkisivulla sisäänkäynnin yläpuolella on risti ja muita koristeita, ja molemmin puolin on kellotornit. Portugalissa on yleisempää, että kirkkojen seinien liitoksissa sekä ikkunoiden ja ovien ympärillä on harmaat kivireunukset ja seinillä sinisävyisiä koristekaakeleita; Brasiliassa seinät ovat yleensä valkoiset ja reunukset värikkäät.

Pyhän Ildefonsuksen kirkko, Porto (Portugali)

Pyhän Antoniuksen kirkko, Tiradentes (Brasilia)

 

Yksi asia, joka itseäni huvittaa ruokailuhetkinä niin Portugalissa kuin Brasiliassa, on näiden kansojen rakkaus hiilihydraatteja kohtaan. On erittäin yleistä, että samassa ruokapöydässä tai ravintola-annoksessa on vähintään kahta eri hiilaria, ja vakioelementtinä on yleensä riisi. Mahdollisia yhdistelmiä ovat riisi+keitetyt perunat, riisi+ranskalaiset, riisi+perunamuusi, riisi+lasagne, riisi+tomaattipasta – tämän lisäksi Portugalissa on tietysti pöydässä aina leipää, Brasiliassa ei niinkään.

Portugalilainen liha-annos: salaattia, riisiä ja perunaa…

…ja tässä koillisbrasilialainen kala-annos: salaattia, riisiä ja perunaa.

 

Toinen kulinaarinen ilmiö, jonka portugalilaiset veivät mukanaan Brasiliaan ja muihin siirtomaihin, on turska (bacalhau). Portugalilaisissa marketeissa kalaosaston täyttää kuivatun suolatun turskan löyhkä, ja turskareseptejä on Portugalissa satoja. Suolaturska on mielestäni ns. opittu maku, eli se ei välttämättä ensimaistamalta viehätä suurestikaan. Brasiliassa turska harvemmin on arkiruokaa – sitä saatetaan syödä esimerkiksi jouluna eri muodoissa. Kumpikin maa on kuitenkin jalostanut turskan herkulliseen, uppopaistettuun muotoon: Portugalissa pitkulainen pastel de bacalhau ja Brasiliassa pyöreä bolinho de bacalhau. Niitä voi tilata esim. baarissa kylmän oluen kaveriksi ja maustaa puristamalla päälle sitruuna- tai limemehua.

Kiitos turskapalleroista! (Portugali)

 

Portugalissa on maailman parhaat kahvilat. Oikeasti. Mistä tahansa kulmakuppilasta saa ammattitason koneella tehdyn espresson ja sen kyytipojaksi ihanan leivonnaisen (tai kaksi tai viisi). Ne ovat kosteita, makeita, makeannälkään sopeutuvasti pikkuruisia tai jättikokoisia, ja kaiken lisäksi halpoja. Ennen suuri osa Portugalin kahvista tuli tietysti siirtomaa Brasiliasta, jossa sitä viljellään edelleen, ja jossa se kuuluu olennaisesti päivärytmiin, samoin kuin Portugalissa. (Brasilian kahvikulttuurista kirjoitinkin jo täällä). Tosin Portugalissa kahvi on aina espressoa, kun taas Brasiliassa perinteisesti harrastetaan enemmän suodatinkahvia. Kahvia otetaan tujaus aamulla, lounaan jälkeen, iltapäivällä ja joskus illallisenkin jälkeen.

Portugalilaisen espresson seurana kermakakkunen (pastel de nata), berliininmunkki, tuhatlehtinen ja kookoskakkunen

Brasilialaisen suodatinkahvin seurana juustopullaa (pão de queijo), maissi- ja appelsiinikakkua

 

Tärkein urheilulaji Atlantin molemmin puolin on tietenkin jalkapallo. Oman seuran pelipaitaan pukeudutaan arkivaatteena, ja pelejä katsotaan tietenkin oman seuran kantabaarissa perinteisiä kannustuslauluja hoilaten. Brasilia-Portugali-maaottelut ovat tietenkin aina jänniä, ja ne tuovat pintaan erilaisia ylemmyys- ja alemmuuskomplekseja puolin ja toisin. Brasiliassa pelaajat tunnetaan etunimillä, kun taas Portugalissa pelipaitoihin painetaan sukunimet. Sekä Brasilian että Portugalin jalkapalloliittojen logoissa on muuten samanlainen risti – se on Portugalissa 1300-luvulla perustetun Kristuksen veljeskunnan symboli (eräänlainen sotilaallinen ritarikunta, kuten Temppeliherrain ritarikunta).

Oooeeeaaa! Naisten olympiafutista 2016 Belo Horizonten Mineirão-stadionilla (Brasilia)

 

Tärkein asia, joka portugalilaisille ja brasilialaisille edelleen on yhteinen, on tietysti kieli. Hyvällä tahdolla he ymmärtävät toisiaan – varsinkin, jos portugalilainen puhuu tarpeeksi hitaasti ja vokaaleja huolellisesti lausuen. Portugalilaiset seuraavat brasilialaisia saippuasarjoja ja kuuntelevat brasilialaista musiikkia, joten he ovat yleensä tottuneempia ymmärtämään brasilianportugalia. Kuvio ei kuitenkaan toimi toisin päin: portugalilaisten puhetapaan ja sanastoon tottumaton brasilialainen saattaa helposti hämmentyä, kun ymmärtää puheesta vain sanan sieltä täältä. Juuri tämän vuoksi Brasilian televisiossa portugalilaiset puhujat – silloin harvoin, kun heitä siellä näkyy – yleensä tekstitetään. Herääkin kysymys: jos tarvitaan tekstitykset, onko kyse enää samasta kielestä Atlantin eri puolilla? Siitä lisää ehkä jossakin toisessa kirjoituksessa.

Brasilialaisten korviin portugalinportugali kuulostaa vanhahtavalta paitsi sanajärjestyksensä myös käytettyjen pronominien ja verbitaivutusten vuoksi – toisin sanoen portugalilaiset ”puhuvat kuin Raamattu”, eli tuntuvat tulleen jostakin aikakapselista vuosisatojen takaa. Portugalilaiset ovat myös puhuttelussa (sinuttelu ja teitittely) brasilialaisia muodollisempia. Sanastossa on eroja maiden välillä sen verran, että brasilialaiset usein kihertelevät Portugalissa täysin normaaleille sanavalinnoille – yleensä siksi, että ne tarkoittavat Brasiliassa jotakin kaksimielistä tai ovat haukkumasanoja (se ehkä kertoo kuitenkin enemmän brasilialaisista kuin portugalilaisista).

Philipsin käyttöohjeissa ”portugali” ja ”Brasilian portugali” ovat kaksi eri kieltä.

 

Kulttuurivaikutteita menee toki nykyään myös Eurooppaan päin. Kuten sanottu, portugalilaiset kuluttavat paljon sen entisistä siirtomaista tulevaa musiikkia – paitsi Brasiliasta myös esim. Angolasta, Mosambikista ja Kap Verdeltä. Portugalissa voi (onneksi) saada myös melkein joka baarista brasilialaisen caipirinhan – kukapa ei haluaisi sielläkin virkistäytyä sokerista, cachaçasta ja hedelmästä tehdyllä drinkillä? Juomia sentään kilistellään samalla tavalla kummallakin puolella rapakkoa. Siispä saúde eli terveydeksi!

Cashew-hedelmästä tehty caipirinha (Brasilia)

Kantava voima: rytmi

Luulitko, että brasilialainen musiikki on pelkkää lambadaa? Vaikka osittain brasilialaisen Kaoman Lambada (Chorando Se Foi)* (’hän lähti itkien’) onkin ehkä yksi maailmankaikkeuden parhaista karaokekappaleista, brasilialainen musiikki on niin, niin paljon muuta. Yksi Brasilian parhaimmista puolista musiikinystävälle on musiikin korkea laatu ja monipuolisuus: Brasilia on musiikkituotannossaan täysin omavarainen.

Yli 200 miljoonan asukkaan maassa, jossa aniharva puhuu muuta kuin portugalia ja joka on ollut maantieteellisen sijaintinsa seurauksena kulttuurillisesti melko eristyksissä muussa maailmasta 500 vuoden ajan, syntyy pakostikin oma melodinen maisemansa. Se maisema on täysin portugalinkielinen: kukaan kotimaisille markkinoille suuntaava artisti ei tee Brasiliassa musiikkia millään muulla kielellä. Itselleni Brasiliassa huonojen bileiden merkki on se, että siellä soi englanninkielinen musiikki: se on sielutonta, vierasta, kliinistä; se ei puhuttele eikä liity millään tavalla Brasilian todellisuuteen.

Afrikkalaisen kulttuuriperimän vaikutus brasilialaiseen musiikkiin on suuri, ja perkussio onkin pääosassa suuressa osassa perinteisiä brasilialaisia musiikkilajeja. Paikan päällä kuunneltuna rumpujen hypnoottisen yksitoikkoinen kumina rintakehässä saa aikaan lähes uskonnollisen kokemuksen paatuneimmassakin ateistissa.

Rytmi on veressä: belohorizontelaisen baarin seinällä pyydetään asiakkaita olemaan ”hakkaamatta rytmiä pöytiin ja käyttämättä minkäänlaisia soittimia”. Myöskään paidattomat asiakkaat eivät saa palvelua.

Brasilialaisen musiikin mahtavuutta ja kirjoa on mahdotonta tiivistää yhteen blogikirjoitukseen. Itse asuin sellaisessa osassa Brasiliaa (kaakko), missä paikallisia musiikkityylejä on suhteellisen vähän. Musiikkiskene on paljon eläväisempi ja monipuolisempi Brasilian koillis- ja pohjoisosissa. Pintaraapaisumaisuudesta huolimatta tämä kirjoitus on ennemmin antologia kuin kevyttä lukemista – kehotan lukijaa kuuntelemaan ainakin näkyviin linkatut kappaleet, ja lisää kuunneltavaa löytyy jokaista mainittua artistia klikkaamalla. Nupit kaakkoon!

Samba, choro & bossa nova

Mitä brasilialaisesta musiikista tulee ensimmäisenä mieleen? Tietenkin samba. Samba on brasilialaisen kevyen musiikin ydin. Se on musiikkilaji, jota tanssitaan töpöttelemällä – se ei siis ole pääasiallisesti paritanssi, vaan fiilistelyä ja karnevaalikulkueessa esiintymistä varten. Sambata-verbiä käytetään Brasiliassa ilmaisemaan vahingoniloista voitonriemua: kun sambataan jonkun haudalla tai naamalla, se tarkoittaa ilomielistä nöyryytystä.

Sambasta on Brasiliassa seuraavanlainen vitsi:

– Tiedätkö, miten samba syntyi?
– En, miten?
– No siten, että joku tökki toista koko ajan olkapäähän, ja se toinen vastasi aina: ”Älä töki!”
– Miten niin?
– Te cutuco (minä tökin sinua)! Não cutuca (älä töki)! Te cutuco! Não cutuca!

Tämä herkullinen tshikutuku numkutuka tshikutuku numkutuka samanaikaisesti tat-taa-dat-tat-taa-da-da-rytmin kanssa luo samban rytmin. Usein sambaan kuuluu olennaisena myös cuíca eli se apinan huudahdukselta kuulostava soitin (hah-hu-hu-hu-hu-hah-huh-hu-hu!). Alla Zeca Pagodinhon tyylinäyte sambasta (tai sen alalajista, pagodesta) – naisartisteista mainittakoon Alcione. Voit myös oppia sambasta Aku Ankan parissa: tässä hulvattomassa 1940-luvulla, ns. Yhdysvaltain takapihapolitiikan kultakaudella tehdyssä Disney-piirretyssä Zé Carioca -papukaija opettaa Akulle sambaa ja juottaa tälle cachaçaa (?!).

Jos olet ikinä pohtinut, miltä U2 kuulostaisi sambana, look no further.

Samban taustalla on perinteisempi choro (lausutaan ”shoru”), joka on 1800-luvulla syntynyt, ensimmäinen brasilialainen urbaani musiikkilaji. Se on hidastempoisempaa kuin samba, ja siinä ei yleensä ole laulua. Choroa voi kuunnella seuraavassa.

Samban ja choron kanssa samaan perheeseen kuuluu bossa nova, tuo maailman tunnetuin hissimusiikkilaji. Sen taustalla on sambasta tuttu tat-taa-dat-tat-taa-da-da, mutta rytmi on hitaampi ja tyyli jatsahtavampi. Kuuluisin bossa nova -kappale on Vinícius de Moraesin ja Antônio Carlos Jobimin Garota de Ipanema (suom. Ipaneman tyttö).

Tropicália & MPB

Tropicália oli (ja on) brasilialainen 1960-luvun lopulla syntynyt taidesuuntaus, joka yhdisti kansanomaisia taidemuotoja avant-gardeen ja brasilialaista kulttuuria ulkomaisiin vaikutteisiin. Tropicália oli siis erittäin värikästä, iloista ja brasilialaista, mutta toisaalta samanaikaisesti yhteiskuntakriittistä, sivistynyttä ja innovoivaa. Musiikin osalta tunnettuja ajan Tropicália-artisteja ovat mm. Caetano Veloso, Gilberto Gil, Os Mutantes, Secos & Molhados – jolta Kiss huhun mukaan kopioi kasvomaalinsa – ja Gal Costa.

MPB (música popular brasileira) eli brasilialainen pop-musiikki on rakentunut kaikkien näiden tähän asti mainittujen tyylilajien pohjalta, eli se voi kuulostaa vähän miltä vain. Se, onko joku artisti sambaa, bossa novaa, tropicáliaa vai MPB:tä on siis hyvin liukuva käsite. Tunnettuja MPB-artisteja ovat esim. Jorge Ben Jor, Chico Buarque (mestariteoksensa Construção rakentuu vähitellen niin lyyrisesti kuin musiikillisesti), Novos Baianos, Milton Nascimento, 70-luvun black musicin Brasiliaan tuonut Tim Maia, Seu Jorge (alla), Ana Carolina, ihanainen Elis Regina ja tyttärensä Maria Rita, Criolo. Erityismaininnan saa 1970-80-luvun ”sensuelli” iskelmädiskolaulaja Sidney Magal.

Sotilasdiktatuurissa elänyt 1960-1980-luvun Brasilia oli yhteiskunnallisen myllerryksen ansiosta musiikillisesti uraauurtava, ja monet artistit joutuivat maanpakoon vuosiksi kritisoituaan maan poliittista tilannetta. Tämä Chico Buarquen ja Milton Nascimenton sensuuria ja poliittisiin vankeihin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevä kappale kiellettiin, ja sensuuriviranomaiset jopa keskeyttivät heidän esiintymisensä sen aikana. Kappaleen nimi on Cálice (’malja’), joka lausutaan täysin samalla tavalla kuin cale-se (’turpa kiinni’), ja siinä lauletaan: Pai / afasta de mim esse cálice / de vinho tinto de sangue (’Isä / vie kauas minusta maljasi / täynnä veristä punaviiniä’).

Forró, frevo, axé

Koillis-Brasilian tunnetuimpia musiikkilajeja ovat forró, frevo ja axé. Forrón tunnusmerkkejä ovat haitari ja taustalla kilisevä triangeli. Tunnettuja forró-artisteja ovat esim. Falamansa (alla) ja Luiz Gonzaga. Sian Chandelier forró-versiona kuulostaisi tältä. Frevo on nopearytminen musiikkilaji, jota tanssitaan pientä aurinkovarjoa kädessä pyöritellen, hyppien ja kyykistellen. Samoin Axé on käsittämättömän pirteää ja nopearytmistä pop-musiikkia. Tunnettuja axé-laulajia ovat esim. Ivete Sangalo (tässä hänen versionsa Chorando Se Foi –kappaleesta) ja Cláudia Leitte.

Sertanejo

Sertanejo (’erämaalainen’) on Kaakkois-Brasiliassa suosittu musiikkityyli – se on Brasilian country-musiikkia. Se on saanut alkunsa kahden miehen ja kahden kitaran caipira–musiikkilajista, jossa stemmat olivat tersseissä ja laulujen aiheet käsittelivät maalaiselämää. Siitä tyyli eteni kahden cowboyn kantrivalitusvirsiksi (sertanejo), ja nykyinen sertanejo universitário käsittelee bilettämistä ja sydänsuruja. Silti kaksi miestä, terssit, haitari, flanellipaidat, isot vyönsoljet ja stetsonit ovat edelleen melko vakioelementti – toki soolo- ja naisartistejakin on. Tanssittavan sertanejo universitárion tunnusrytmi on reggaetonia muistuttava tum-ta-dum-tam-tum-ta-dum-tam. Tunnettuja artisteja ovat esim. Chitãozinho & Xororó, Jorge e Mateus, César Menotti & Fabiano, Munhoz e Mariano, Wesley Safadão (Wesley Tosituhma), Michel Teló, Simone & Simaria ja Gusttavo Lima, jolta tyylinäyte tässä:

Sertanejo universitário -laulajat ovat myös alkaneet tehdä fiittausbiisejä funk-artistien kanssa (tuloksena funknejo). Esimerkkinä tämä, tämä ja tämä:

Rock, poprock, ska/reggae & metalli

Brasilialaisen rockin kiistämätön isä oli Raul Seixas. 1960-luvulla uransa aloittanut Seixas kasvoi vuosien varrella Elvis- ja Dylan-henkisestä rokkarista seinähulluksi visionääriksi, jonka kappaleet käsittelivät kaikkea ufoista avoimiin suhteisiin ja aikamatkailusta elämän tarkoitukseen. Suuren osan sanoituksistaan Seixas teki yhdessä Paulo Coelhon kanssa – joka on muuten sanoittajana paljon parempi kuin kirjailijana. Kun Suomessa huudetaan keikoilla ”Soita Paranoid!”, Brasiliassa huudetaan Toca Raul! (’soita Raulia!’).

Kautta aikojen paras brasilialainen rockbändi on ehkä Titãs (’titaanit’), jossa oli alun perin kahdeksan jäsentä. Sen 30-vuotisesta repertuaarista löytyy punkkia (tämä, tämä), reggaeta (tämä, tämä), poppia (tämä, tämä), kasarisyntikkailoittelua (tämä, tämä, tämä, tämä), mielettömiä bassoriffejä (tämä, tämä, tämä), rokkia (tämä, tämä, tämä), lähes metallia (tämä, tämä) ja grungeangstia (tämä).

Titãsin sanoitukset ovat usein lapsellisen rimmaavia, mutta oivaltavia ja kantaaottavia. Esimerkkinä Bichos Escrotos (’törkeät/rumat elukat’, alla) vuodelta 1986: Elukat, kiivetkää roskiksista / Torakat, näyttäkää jalkanne / Rotat, menkää kunnon ihmisten kenkiin / Kirput asuvat mun rypyissä / Pilkukas jaguaari, raidallinen seepra, pörröinen kani / Haistakaa v***u! / Koska tästä lähtien maailmassa on vaan / törkeitä elukoita! Kappale on kannanotto ilmaisutaiteen infantilisointia ja kaunistelua vastaan, ja se kommentoi sensuurin ajan loppua 1980-luvulla: nyt kaikki paha, väärä, ruma ja törkeä sai ja pitikin olla esillä. Bichos Escrotos tosin sensuroitiin radiossa – mutta ihan vain kiroilun vuoksi.

Fanianekdootti: Näin kerran Titãs-laulaja Branco Mellon sattumalta sãopaulolaisessa kirjakaupassa, menin täysin lukkoon, ja kaverini lähestyivät häntä pyytääkseen häntä ottamaan kuvan kanssani. Sopersin fanipaniikissa jotain siitä, kuinka paljon arvostin hänen musiikkiaan, ja hän jutteli mukavia – en kyllä yhtään muista mitä, sillä starstruck-tila oli ylitsepääsemätön. Muistona tuosta kohtaamisesta on kännykkäkuva, jossa hädin tuskin housuissaan pysyvä suomalainen yrittää olla coolina rokkilegendan vierellä.

Muita mainitsemisen arvoisia artisteja rock- ja metallimusiikin spektrillä ovat Engenheiros do Hawaii, Legião Urbana (jonka eeppisen, 10-minuuttisen Faroeste Caboclo -klassikon sanoituksen pohjalta on tehty elokuva), Paralamas do Sucesso, Cazuza, pomppumetallin edelläkävijä Sepultura (’hauta’), Angra, Tianastácia, Pitty, Raimundos, Cássia Eller, Rita Lee, Cálix ja O Teatro Mágico. 90-luvulla Brasilian musiikkiskenellä oli monia ska- ja reggae-elementtejä käyttäneitä bändejä, kuten Pato Fu, Skank ja Charlie Brown Jr. Reggae-henkistä musiikkia tekevät edelleen Natiruts ja O Rappa.

Rap & hip hop

Portugali on erinomainen rap-kieli. Brasiliassa rap- ja hip hop -artistit ovat melko kantaaottavia, kun taas ns. bling bling ja kaikenlainen leveily on enemmän funk cariocan eli Rio-funkin alaa – leveily-funkille on nimikin, funk ostentação. Tunnettuja rap-artisteja ovat mm. Gabriel O Pensador, Planet Hemp, ihanan värikäs ja vahva Karol Conka sekä Marcelo D2 (alla).

Funk

Funk carioca on syntynyt 1980-luvulla Rion faveloissa. Yksi sen suurista vaikutteista oli yhdysvaltalainen Miami bass, jonka rytmi kuuluu vielä hyvin ensimmäisissä funk-hiteissä (esim. Bonde do Tigrãon Cerol na Mão). Rapin tapaan funk perustuu vahvaan rytmiin (josta käytetään usein sanaa pancadão eli ’hakkaus’), ja alun perin funkia soitettiin ja tanssittiin Rion faveloissa baile funk –bileissä. Funkia pidettiin pitkään sopimattomana ”paremman väen” bileisiin, mutta nykyään sitä – tai oikeastaan sen salonkikelpoista kevytversiota, funk melodya – kuulee hienoimpienkin brasilialaisten häiden jatkoilla loppuillasta.

Nykyfunkin tunnusomainen rytmi on mmm-tsah-tsah-mmm-tsa-tsa, jonka voi kuulla esim. tässä uudehkossa Sapãon (Isosammakko) hitissä. Lisää vanhempaa ja uudempaa funkia linkkien takana (MC Leozinho, MC Marcinho, Bonde do Tigrãon Who Let the Dogs Out -versio, sãopaulolaista funk ostentação -tyyliä edustava MC Guimê, Valesca Popozuda eli Valesca Isopylly, Anitta, Ludmilla). Funk on ollut perinteisesti hyvin äijädominoitu ja aggressiivinen musiikkityyli, mutta nykyään naislaulajiakin alkaa olla kiitettävästi.

 

Brasiliassa – kuten nykymaailmassa yleensäkin – monet ovat sitä mieltä, että kunnollista musiikkia ei ole tehty enää pitkään aikaan. Brasiliassa kertakäyttömusiikin lippulaivoja ovat sertanejo ja funk, ja sanoitukset koskevat yleensä biletystä, vastakkaisen sukupuolen iskemistä ja sydänsuruja. Hyvää musiikkia toki tehdään vieläkin, kuten tämänkin kirjoituksen linkeistä voi kuulla, mutta tiedotusvälineiden pirstaloitumisen aikana se ei enää saa samanlaista levitystä kuin ennen. MTV Brasil toimi kotimaisen musiikin äänitorvena 1990-2013 – se oli muuten kolmas koko maailmassa toimintansa aloittanut Music Television -kanava, ja maailman ensimmäinen ilmaiskanavapaikalla näkynyt MTV. (Suomessahan MTV Europea ja Nordicia katseltiin taivaskanavilta 2000-luvulle asti.) MTV:n musiikkivideokulttuurin kuoleman jälkeen virrasta eriäviä äänimaisemia on – hämmentävää kyllä, digiloikasta huolimatta – ollut vaikeampaa kohdata.

Onneksi luomisvoimaiset artistit tuottavat edelleen hyvää musiikkia niin Brasiliassa kuin muuallakin. Toca Raul!

*Paras Lambadan moderni versio on Don Omarin Taboo, vaikkei brasilialainen olekaan.

Brasilia ei ole aloittelijoille, osa 5: Konfettia, autonpesua ja Sveitsin-tilejä

Otsikon perusteella voisi arvata, että tämän kirjoituksen aiheena on jotakin todella jännää. Voin kertoa, että luvassa on lyhyt katsaus johonkin vielä jännittävämpään kuin mikään, mitä saatoit kuvitella – Brasilian politiikkaan – ja siihen, miten ulkomailla asuminen vaikuttaa omiin poliittisiin mielipiteisiin.

Viime vuonna brasilialaisten keskuudessa alkoi vahvistua ajatus, että amerikkalainen politiikan kiemuroista ja juonista kertova fiktiosarja House of Cards oli aivan kuin totisinta brasilialaista totta. Kaikki on kaupan ja kansalaiset katselevat sivusta, kun poliitikot junailevat lehmänkauppojaan. Mutta vuoden 2016 tapahtumia seuratessaan brasilialaiset tulivat siihen tulokseen, että House of Cards kalpenee Brasilialle juonenkäänteissään.

Brasilia muistuttaa siirtolaishistorialtaan ja poliittiselta rakenteeltaan maailman mittakaavassa Yhdysvaltoja monessa suhteessa: jakautuminen osavaltioihin (Brasilian nimi oli muuten ennen ”Brasilian yhdysvallat”), presidentin suuri rooli päivänpolitiikassa, siirtomaavallan ja orjuuden jättämät arvet, yhteiskunnan eriarvoisuus, kulttuurierot suuren maan sisällä. Kuten Yhdysvalloissa myös Brasiliassa on jakauduttu viime vuosina vahvasti kahteen leiriin: vasemmistoon ja oikeistoon. Brasilian oikeistolla ei ole samanlaista kiintotähteä kuin Trump, vaan johtohahmot vaihtelevat hetkestä toiseen, ja vasemmiston lemmikkejä ovat entiset presidentit Luiz Inácio Lula da Silva ja Dilma Rousseff.

Yli vuosikymmenen vallassa ollut Työväenpuolue (Partido dos Trabalhadores, PT), joka sijoittuisi Suomen poliittisella kartalla ehkä jonnekin Keskustan ja SDP:n välimaastoon, teki valtakaudellaan paljon hyvää. Se onnistui nostamaan miljoonat brasilialaiset köyhyydestä tulonsiirroilla ja Brasilian yhdeksi maailman suurista teollisuusmaista sekä perustamaan ilmaisia valtionyliopistoja – tosin se ei tehnyt kaikkea tätä sotkeutumatta korruptioskandaaleihin, samoin kuin kaikki muutkin poliitikot ja puolueet. Brasilian vasemmiston rooli naisten ja vähemmistöjen oikeuksien kehittämisessä on myös ollut merkittävä.

En edes yritä ymmärtää kaikkea sitä, mitä alkoi tapahtumaan Brasilian politiikassa vuonna 2016 – tässä asiassa olen vieläkin aloittelija – mutta alla oleva viimevuotinen video tiivistää sen melko hyvin. Korttitalo alkoi kaatua suurimman osan poliitikkoja ympäriltä, kun Operaatio Autopesula (Operação Lava-jato) alkoi selvittää valtion öljy-yhtiö Petrobrasin korruptioskandaalia, jossa lahjusrahat kierrätettiin autopesulan kirjanpidon kautta. Ex-presidentti Rousseff (PT) oli näihin aikoihin Petrobrasin hallituksessa.

(Brasiliassa ollaan muuten mestareita poliisitutkintaoperaatioiden nimeämisessä. Viime vuosien liittovaltion poliisin operaatioista mieleeni ovat jääneet mm. Operaatio Omnipresenssi, jossa narautettiin lääkäreitä, jotka onnistuivat olemaan työtuntilistojen perusteella samanaikaisesti sekä julkisessa sairaalassa että yksityisklinikoilla nostaen kummastakin palkkaa, sekä Operaatio Freud, jossa jäi kiinni eläkkeeseen oikeuttavia mielenterveyslausuntoja maksusta tehtaillut rikollisjengi.)

Operaatio Autopesulan kiihdyttyä 2016 presidentti Dilma Rousseff äänestettiin kyseenalaisin perustein viralta niin parlamentin ala- kuin ylähuoneessa – rikos oli valtion kirjanpidon kaunistelu (jota muut poliitikot ovat harrastaneet ennenkin). Lähimmäs euroviisutunnelmaa olen päässyt Brasiliassa seuraamalla tätä viraltapanoäänestystä televisiosta: suuria tunteita ja sanoja perheestä, isänmaasta, rakkaudesta, jumalasta, ja jopa vähän konfettia efektiksi (ks. video). Aamuyön tunneille asti kestäneessä sessiossa yksi kerrallaan edustajat astuivat mikrofonin eteen pitämään minipuhettaan, ja televisioruudun alareunassa näkyi äänimäärä puolesta ja vastaan kuin futismatsissa ikään. Kaikilla selväjärkisillä oli tiedossa, että kirjanpidon kaunistelu oli tekosyy saada Rousseff virastaan – korruptiotutkinta tukittaisiin uudelleen siinä vaiheessa, kun konservatiivipuolueille epäedulliset vasemmistopoliitikot olisi raivattu pois tieltä.

Vasemmiston edustajat haukkuivat konservatiivipuhemiestä (sittemmin pantu viralta ja vangittu itsekin vaimoineen miljoonien lahjusrahojen jemmaamisesta Sveitsiin) gangsteriksi ja luopioksi; muutama oikeistolainen ryyditti äänenantoaan ylistämällä vuoden 1964 sotilasvallankaappausta ja Rousseffin kiduttajia sotilasdiktatuurin aikana.

 

Tässä poliitikkojen valtapelissä, joka erittäin harvoin hyödyttää ketään muuta paitsi heitä itseään ja heidän salaisia pankkitilejään, kansalaiset ovat hyödyllisiä idiootteja: he marssivat kaduilla milloin minkäkin puolesta tai mitäkin vastaan, viettävät baari-illat ystäviensä kanssa väitellen siitä, mikä puolue on suurempi paha, ja postaavat kymmenittäin oman somekuplansa meemejä joka päivä. Vasemmiston somekuplassa PT ei ole ikinä tehnyt mitään pahaa, kaikki korruptiosyytteet ovat tuulesta temmattuja, ja Kuuba on sosialistionnela; oikeiston somekuplassa vasemmisto haluaa hävittää kodin, uskonnon ja isänmaan sekä cis-sukupuolet siinä ohella.

* * *

Joko pyörryttää? Tämän hetken tilanne on se, että Rousseffin varapresidentti Michel Temer – joka on muuten vaaliliiton vuoksi eri puolueesta kuin ex-presidentti – on vallassa ja tutkinnan kohteena ties mistä rikoksista, samoin kuin suurin osa poliittista eliittiä. Brasilian politiikkaan osallistuminen on vaarallista touhua: sitten viime presidentinvaalien (2014) hengestään ovat päässeet mm. presidenttiehdokas mystisessä lento-onnettomuudessa jo ennen vaaleja, korruptioskandaalia selvitellyt etsivä ja poliiseja sekä skandaalin ilmiantajia – syylliset ovat tietenkin vielä hakusessa.

Brasilian poliittisten hahmojen edustamia arvoja on mielenkiintoista tarkastella sukupuolinäkökulmasta. Viime vuonna presidenttinä oli nainen, joka on selvinnyt syövästä ja sotilasdiktatuurin kidutuksesta. Nyt presidenttinä on 76-vuotias konservatiivimies, jolla on 34-vuotias vaimo – häntä eräs aikakauslehti ylisti kannessaan sanoilla ”kaunis, vaatimaton ja kodilleen omistautuva” (bela, recatada e do lar). Kenties vaimonsa innoittamana nykyinen presidentti kuvaili Brasilian kansantaloutta hiljattain tällä tuulahduksella sadan vuoden takaa: ”Jos mies tienaa 5 000 realia kuussa, kotirouva ei voi käyttää enempää kuin sen, sillä muuten mies joutuu varattomaksi. Nyt [=presidentti Rousseffin jäljiltä] valtiolla pitää olla aviomies, jottei se jää varattomaksi”.

Yliopistolla protestoitiin 2016 tiede- ja koulutuspoliittisia leikkauksia vastaan: ”Ilman tiedettä ei ole Viagraa. Ulos, Temer!”

* * *

Lukijaa kaivelee todennäköisesti yksi olennainen kysymys: kuka ihme nämä kaikki sosiopaatit äänestää poliittisiin virkoihinsa? Vastaus: kansa, joka on vuodesta 1946 ollut pakotettu äänestämään (nimellisen) sakon uhalla. Brasilia on yksi maailman 14 valtiosta tai alueesta, jossa äänestäminen on pakollista ja äänestysvelvollisuuden noudattamista valvotaan. Pakollisuuden hyödyistä ja haitoista on käyty jo pitkään keskustelua Brasiliassa, ja yleinen mielipide tuntuu olevan, että olisi parempi, jos ihan kaikki eivät äänestäisi, jos ei siltä tunnu: äänten ostaminen erilaisilla lahjuksilla on ikävä kyllä yleistä etenkin köyhillä alueilla, ja sen seurauksena väärin tarkoitusperin toimivat ihmiset pääsevät valtaan. Kun kerran sinne äänestämään on pakko raahautua, miksen äänestäisi sitä rikasta setää, joka toi meille puolueen T-paitoja ja paikkasi vuotavan katon?

Brasiliassa on muuten ollut jo vuodesta 1996 sähköiset uurnat, ja se on maailman ainoa maa, jossa vaalit ovat 100 % sähköiset. Osa uurnista on nykyään biometrisiä – muistan nähneeni kiertävän vaalibussin, jossa kansalaiset pystyivät rekisteröimään sormenjälkensä. Itse en tietenkään ulkkarina ole koskaan päässyt näkemään sähköistä uurnaa, mutta ilmeisesti ehdokkaiden kasvokuvat näkyvät äänestyksen yhteydessä. Toki uurnassa voi myös äänestää tyhjää. Sormenjälkitunnistus ja kasvokuvat ovat tietenkin positiivinen juttu äänioikeuden kannalta maassa, jossa on hyvin paljon lukutaidottomia. Brasilialaiset kuuntelevat epäuskoisina, kun heille kertoo, että Suomessa äänestetään vielä vuonna 2017 paperilapuilla, ja että joka vuosi Aku Ankka saa kymmenittäin ääniä.

On tietenkin perustavanlaatuisen tärkeää, etteivät kansalaiset mene tuiterissa uurnalle. Alkoholin myynti ja tarjoilu oli kielletty koko Minas Geraisin osavaltiossa viimevuotisten kunnallisvaalien äänestyspäivänä. En osaa sanoa, tuliko valtuustoista tämän ansiosta yhtään sen viisaampia.

Viinattomat vaalit, viisas valtuusto?

* * *

Poliittisen karusellin vuoksi moni koulutettu brasilialainen, jolla oli taloudellinen mahdollisuus lähteä Brasiliasta, muutti vuonna 2016 ulkomaille tuulettaakseen ajatuksiaan ja elääkseen hetken vakaammassa ympäristössä. Itselleni tuli tässä ympäristössä suuri ikävä, saudade, Eurooppaan – viimeistään siinä vaiheessa, kun alettiin puhua armeijan väliintulon mahdollisuudesta, aloin itsekin pakata laukkujani.

On mielenkiintoista pohtia, miten erilainen ympäristö vaikuttaa omiin poliittisiin mielipiteisiin. Usein pitempään Suomessa ollessani kyllästyn pullamössöilyyn ja heilahdan oikealle: pidä huoli omasta elämästäsi, auta itseäsi, älä odota valtion ojentavan kaikkea tarjottimella, lopeta narina, tee asialle jotakin, ole oma-aloitteinen. Suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluu – niin hyvässä kuin pahassakin – luotto siihen, että joku isompi aina pitää huolta.

Brasiliassa kansalaiset tietävät, että valtiolta on turha odottaa yhtään mitään; useimmiten se ennemminkin vaikeuttaa kuin mahdollistaa ihmisarvoista ja tasapainoista elämää. Brasilialaisten elämänfilosofiasta kertovat useat näkemäni sosiaalipornomaiset uutisreportaasit kaatosateiden tai muiden sääilmiöiden tuhoamista favela-asumuksista, joiden asukeilta yli-innokas reportteri tiedustelee: mitä aiot nyt tehdä? Haastateltava yleensä toteaa suhteellisen rauhallisena jotakin tällaista: ”No, mitäs tässä, pitää varmaan rakentaa kaikki uudestaan. Niinhän sitä sanotaan, brasileiro não desiste nunca” (brasilialainen ei luovuta koskaan). Kun valtiolta on turha odottaa minkäänlaista apua, elämää eletään taistellen päivä kerrallaan ja luottaen perheen ja ystävien tukeen.

Brasiliassa vietetty aika saa minut heilahtamaan poliittisesti vasemmalle ja puolustamaan tulonsiirtoja sekä niitä etuja ja oikeuksia, joita suomalaiset pitävät itsestään selvinä. Toisella puolella maapalloa niitä ollaan ehkä menettämässä tai niiden saavuttaminen tuntuu entistä etäisemmältä. Kaikki – varsinkaan Brasilian kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa varallisuus jakautuu todella epätasaisesti – eivät yksinkertaisesti saa samoja eväitä elämään. Toiset syntyvät ns. kultalusikka suussa ja poliitikkosuvun miljoonat turvanaan, toiset syntyvät favelahökkeliin epätasa-arvoisen yhteiskunnan rakenteet haasteenaan.

Kupponen trooppista kuumaa

Oletko koskaan pohtinut, minkälaisessa maisemassa ja kulttuurissa hörppimäsi kahvi kasvaa? Kolmasosa kaikesta maailman kahvista tulee tämän kaltaisista brasilialaisista maisemista.

(Ehdotus: laita tässä vaiheessa taustamusiikiksi Jorge Ben Jorin Café.)

Vanha portugalilaistyylinen maalaistalo (Serra da Canastra, Minas Gerais)

Portugalilaiset alkoivat viljellä kahvia Brasiliassa orjavoimin 1700-luvulla. Kahvinviljely on ollut siitä lähtien yksi tärkeimmistä talouden vetureista monissa osissa Brasiliaa, lähinnä kaakkoisissa osavaltioissa (Minas Gerais, São Paulo ja Paraná), joissa lämpötila ja kosteus-kuivuustasapaino ovat ihanteelliset kahvinviljelylle.

Maantie halkoo kahviviljelmiä eteläisessä Minas Geraisissa

Jos kahvia kerran viljellään paikallisesti, on luonnollista, että se päätyy myös osaksi paikallista kulttuuria. Kahvinjuonti rytmittää minaslaisten päivää niin, että sitä juodaan paitsi aamupalalla myös lounaan jälkeen palanpainikkeeksi. Viikonloppuna keitetään vielä iltapäiväsumpit tarjottavineen noin 16-17 aikaan.

Kahvipensaat maantien varrella

Brasilialainen kahvikulttuuri muistuttaa hämmästyttävän paljon suomalaista (vanhemman sukupolven) kahvikulttuuria. Kahvia juodaan Brasiliassa pienistä, melkein espressokokoisista kupeista (nimeltään xícara ”shikara” – tai jos haluat oikein korostaa, kuinka pienenpieni se on, lisäät perään diminutiivin: xicrinha ”shikrinja”). Kahvi on aina suodatinkahvia, ja se tehdään muovisen kahvisuodattimen läpi suoraan termoskannuun – ihan niin kuin suomimummolassa. Brasiliassa jotkut sekoittavat sokerin mukaan jo termariin. Makiaahan sen pitää olla, ainakin brasilialaisten mielestä! Erikoiskahvit ja nespressokoneet ovat vielä nuorison parissa kyteviä urbaaneja ilmiöitä.

Eräs majataloaamupala: kahvia, vesimelonia ja mulperihilloa vehnäleivällä (Serra do Cipó, Minas Gerais)

Kahvilla on niin tärkeä rooli aamiaisella, että Brasiliassa aamupalapöytään kutsutaan kysymällä Vamos tomar café? eli ”mennäänkö juomaan kahvia”. Kahvia ei tietenkään tarvitse juoda, mutta kutsu käy kaikille. Kun brasilialaisessa hotellihuoneessa on café da manhã incluso (”aamukahvi sisältyy”), se tarkoittaa, että siihen kuuluu aamupala. Kuinkakohan moni brasilialainen on ulkomailla tilannut ”aamukahvin” ja ihmetellyt, miksi on saanut eteensä pelkän kahvikupposen?

Kahvin verukkeella kutsutaan sukulaiset ja ystävät käymään, sen ohella syödään pikkusuolaista ja makeaa ja vaihdetaan kuulumiset. Tosin nuoriso kokoontuu yleensä viettämään aikaa oluen eikä kahvin ympärille. Silloin kutsu ei ole Vamos tomar café? vaan Vamos tomar uma? (”mennäänkö yhdelle”). Siinä missä Suomessa kahvin juontia on ainakin ennen pidetty aikuistumisen merkkinä, ja toisaalta kahvia pidetään yleisesti sopimattomana lapsille, Brasiliassa lapset saavat yleensä juoda kahvia ihan vapaasti jos vain haluavat. Harvemmin tosin haluavat.

Tällä aamiaisella pöydässä oli juustopullaa (pão de queijo), requeijão-tuorejuustoa, kahta eri kakkua (luultavasti maissi- ja appelsiinikakku) ja pullapitko. Ja tietysti termarikahvi.

Kävin viime vuonna tutustumassa Belo Horizonten Academia do Caféeseen, joka on kahvi-intoilijan pitämä, paikallisiin kahvilaatuihin erikoistunut kahvila ja myymälä. Ystäväni kanssa maistelimme kädet täristen ja sydän pamppaillen – paitsi innostuksesta, myös kofeiinin määrästä – muutamaa eri kahvilaatua suolaisten kera. Omistaja tiesi suomalaisten olevan suuria kahvinkuluttajia (joidenkin tilastojen mukaan kulutamme kahvia maailman eniten kiloissa per asukas!), joten hän kertoi meille kahvilaaduistaan tavallista enemmän.

Opimme, että laadukas suodatinkahvi on kuin alla olevassa kuvassa: läpikuultavan ruskeaa, kuin musta tee. Jos kahvipapu on paahdettu mustaksi, se tarkoittaa yleensä, että siitä on haluttu piilottaa jokin huono ominaisuus – oksanpalaset ja muu lika tai huono maku. Kahvin ei siis kuulu olla sitä kitkerää taukohuoneen mokkamasterin moottoriöljyä, jota joutuu tuunaamaan sokerilla ja maidolla – sen kuuluu olla pehmeää, kevyttä, aromikasta, hyvää ihan sellaisenaan.

Academia do Cafén suodatinkahvi, juustopulla ja joku muu juustoinen leivonnainen

Kahvinviljelystä huolimatta kahviloita on Brasilian kaupungeissa yllättävän vähän. Kahvia juodaan enemmän kotona ja työpaikalla. Kuten sanottu, kavereita tavataan yleensä baarissa tai ravintolassa oluen merkeissä. Jos haluaa kuitenkin päästä menneiden aikojen kahvilatunnelmaan, voi vierailla Rio de Janeiron portugalilaishenkisessä Confeitaria Colombossa. Sen perusti kaksi portugalilaista siirtolaista vuonna 1894. Kahvilan kaunis arkkitehtuuri ja arvokas ilmapiiri eivät pääse oikeuksiinsa alla olevassa kuvassa. Vanhojen kahviloiden ystävän onkin parasta käydä ihmettelemässä Colomboa paikan päällä.

Confeitaria Colombo (Rio de Janeiro)

Confeitaria tarkoittaa konditoriaa, eli Colombosta saa kaikenlaisia makeita leivonnaisia kahvin rinnalle. Itse valitsin suodatinkahvin ja – entisen siirtomaaisännän ystävänä – portugalilaisen pastel de natan eli voitaikinassa lepäävän munakreemileivonnaisen. Siinä oli kuitenkin brasilialainen tvisti: kreemi maistui vienosti caipirinhalta eli limeltä. Sitä en tiedä, oliko kreemissä myöskin toista Brasilian kansallisdrinkin olennaista ainesosaa, sokeriruokoviinaa (cachaça).

Colombon suodatinkahvi ja caipirinhan makuinen pastel de nata

Toivotan näiden maisemien ja tarinoiden myötä kaikille lukijoille antoisia kahvihetkiä. Valitse ja valmista kahvisi ajatuksella ja pysähdy hetkeksi arvostamaan sitä, kuinka kaukaa tuo ruskea kulta on matkustanut luoksesi ja millainen monisatavuotinen kulttuurihistoria sen taustalla on viljelyalueella. Sinua ja kahvin syntyseuduilla asuvia ihmisiä yhdistää ainakin yksi asia: tuo elämän eliksiiri ja polttoaine, jota ilman arki olisi vähän vähemmän mielekästä.

Saisiko olla sähkösuihku tai miinusasteinen kalja?

Kun muuttaa uuteen maahan, on melko itsestäänselvää, että kaikki ei toimi siellä samoin kuin kotimaassa. Ihmisillä on erilainen tapa tehdä asioita, tai he tekevät ylimääräisiä asioita, joita itse ei ikinä tekisi, tai he eivät tee jotakin, mikä itsestä tuntuu maailman tarpeellisimmalta asialta. Nämä ehkä ovat niitä näkyvimpiä ja räikeimpiä kulttuurieroja, joihin arjessa ensimmäiseksi törmää. Pinnan alla kytevät kulttuurierot, kuten poliittiset asenteet tai uskonnollisuus, saattavat paljastua vasta pitkänkin ajan jälkeen, kun vieraskoreus alkaa rapista itse kustakin.

Tässä tekstissä pohdin tällaisia tapoja ja ilmiöitä, jotka ehkä ensimmäisenä tulevat uuden maan arjessa vastaan. Jotkut niistä otin ilolla vastaan ja osaksi itseäni, joitain kammoksun ja oudoksun yhä, ja jotkut toiset eivät heilauta minua suuntaan tai toiseen. Tämäkin lista voisi jonkun muun laatimana olla täysin erilainen – maailma on katsojan silmässä, ja nämä ovat niitä asioita, jotka juuri minun silmääni pistivät. Tai pistävät edelleen.

1. Muiskis! (Muiskis!) (Muiskis!)

Poskisuukot ovat tuttu juttu ainakin Etelä-Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa asuville. Brasiliassa naiset keskenään ja mies ja nainen vaihtavat poskisuukot tavatessaan ja hyvästellessään. Miehet keskenään yleensä joko kättelevät, tai riippuen sukulaisuussuhteesta tai bromancen asteesta, he voivat tehdä jonkinlaisen kättely-halaus-pääkäsienvälissä-suukkootsalle-yhdistelmän.

Mutta kuinka monta poskisuudelmaa? Siinäpä pähkinä! Somessa kiersi jonkin aikaa sitten tämä kartta, jonka mukaan Brasiliassa suukkojen määrä vaihtelee yhdestä kolmeen alueittain. Kas näin (um – 1; dois – 2; três – 3):

Minä asuin um-sanan oikeanpuoleisen väkäsen kohdalla, ja toden totta, meillä päin suukkoja oli vain yksi, kunkin tervehtijän oikealle poskelle. Rio de Janeirossa – dois-sanan S-kirjaimen alareunassa – suukkoja annetaan kaksi. Tämän opin kantapään kautta jätettyäni muutaman cariocan eli riolaisen ”roikkumaan”: minulle tapahtuma oli jo suoritettu yhdellä suukolla, mutta vastapuoli kääntyi antamaan toista. Siksi kartta lupaakin: nunca mais beije no vácuo, eli ”älä enää koskaan anna suukkoa tyhjiössä”.

2. Mysteeripikkarit

Yksi niistä monen monista asioista, jotka vielä vuosien jälkeenkin hämmästyttävät minua Brasiliassa, ovat suihkukoppeihin jätetyt alushousut.

Tilanne lavastettu. Kuvan alushousut eivät liity tapaukseen.

Juuri näin: käyt jonkun kodissa vessassa, ja näet suihkun vesihanasta roikkuvat naisten alushousut. Miksi ne odottavat siinä eivätkä vaatekaapissa? Olen kysynyt monilta naisilta, mutta en ole ole saanut järkevää vastausta. ”No se on kätevää että ne voi laittaa siitä heti jalkaan.” Mutta eivätkö ne kastu suihkun aikana? Miksi haluat laittaa märät alushousut jalkaan? Vai pesetkö alushousut suihkussa seuraavaa käyttöä varten? Miksi alushousut pitää laittaa jo suihkukopissa eikä vasta huoneessa? Häveliäisyyssyistä? Kenen takia? Onko tästä jotain varoittavia tarinoita, joilla tytöt kasvatetaan pukemaan alushousut suihkukopissa? Miksei hanasta roiku ikinä miesten alushousuja?

Mysteeri on ja pysyy.

3. Ei saa töristä

Brasiliassa ei yleensä saa niistää julkisesti. Niistämistä pidetään ällönä kehon toimintona, jossa kehon aukosta tulee eritteitä ja kuvottavia ääniä. Sen sosiaalinen funktio on siis verrattavissa piereskelyyn – sitä ei ihan noin vaan tekisi kovaan ääneen illallispöydässä. Se tulee hoitaa sivistyneesti vessassa, jos siihen on tarvetta. Ja tarvetta onkin huomattavasti harvemmin kuin Euroopan kylmemmissä ilmastoissa, sillä samanlaisia flunssa- ja influenssakierteitä ei Brasiliassa ole, eikä nuhaa aiheuttavia allergioitakaan kansalla ole läheskään yhtä paljon kuin esimerkiksi Suomessa. Ehkä juuri siksi niistämisen tarve onkin erikoinen poikkeustila, jota ei sovi revitellä muiden edessä. Ehdin tottua niistämättömyyteen siinä määrin, että suomalainen estoton töräyttely on mielestäni nykyään, noh, epämukavaa.

4. Puhtaus on puoli ruokaa

Puhtauteen liittyen: brasilialaiset pitävät yleisesti henkilökohtaisesta hygieniastaan ja ruokailuhygieniastaan todella hyvin huolta. Tietyllä tavalla puhtaudella ja siistillä ulkoisella habituksella viestitään yhteiskunnallisesta asemasta – likaisuus ja yleinen hygieeninen leväperäisyys kertovat rahvaanomaisuudesta (kirjaimellisesti).

Hieltä haisemista pidetään epäkunnioittavana muita kohtaan, mikä tarkoittaakin, että trooppisessa ilmastossa ei ole ollenkaan ihmeellistä käydä suihkussa monta kertaa päivässä. Ekologistahan tämä ei ole, eikä vesipulan aikana varmastikaan suositeltavaa. Eurooppalaisten (oletettu) likaisuus ja pahanhajuisuus on vitsailun aihe Brasiliassa. Ja on kieltämättä totta, että Euroopassa käydessäni etenkin tiiviin joukkoliikenteen aromit pistävät välillä nenään pitkän Brasilian-oleskelun jälkeen. Ihan oikeasti, sauna kerran viikossa ei riitä.

Hampaista pidetään Brasiliassa huolta niin hyvin kuin oma varallisuus antaa myöten, ja siksi valkoiset hampaat ja hammasraudat ovatkin statussymboli. Koulussa ei kiusata lasta, jolla on raudat, vaan lasta, jolla on vinot hampaat. Aikuisillakin on Brasiliassa paljon hammasrautoja, sillä hampaat laitetaan kuntoon heti, kun siihen on varaa.

Jaettavaan ruokaan ei yleensä kosketa käsin, vaan siitä otetaan hammastikuilla tai omilla haarukoilla koskematta muihin paloihin. Jäätelötötterö tehdään ja ojennetaan aina servettiin kiedottuna. Rahaa ja ruokaa ei ikinä käsitellä samoilla käsillä ravintoloissa. Ravintoloiden vessoissa saattaa olla suuvesipumppu ja pieniä kippoja siitä ottamiseksi. Mistä päästäänkin seuraavaan aiheeseen…

5. Hammasharjojen suhiseva kuoro

Brasiliassa kannattaa tottua siihen, että lounasaikaan yliopistojen, työpaikkojen ja ravintoloiden wc-tiloissa on lavuaarien edessä rivi hampaita harjaavia ihmisiä. Moni kantaa mukanaan hammasharjaa ja käy pesemässä hampaat jokaisen aterian jälkeen.

6. Sähkö ja vesi, aina hyvä yhdistelmä!

Opitko pienestä pitäen, että märkänä ei saa käyttää sähkölaitteita? Unohda moiset opit, Brasiliassa lähes kaikki suihkut toimivat sähköllä!

Kylpyhuoneen seinästä tulee metallinen vesiputki, ja sen yläpuolella on pistorasia, johon suihkun johdot kytketään. Taloissa ei siis yleensä ole mitään lämminvesivaraajaa, vaan suihkulaite lämmittää veden sitä mukaa, kun se tulee laitteen läpi. Suihkuissa on yleensä kaksi lämpötila-asentoa: ”Kesä” ja ”Talvi”.

Suihkuja kerran vaihdattaessamme saimme tietää yli kahden vuoden asumisen jälkeen, että vanhan suihkun ollessa käytössä hana ”kutitteli” kättä siksi, että sitä ei ollut maadoitettu, ja siitä olisi voinut saada sähköiskun hetkenä minä hyvänsä. Sähkösuihku, joka päivä uusi seikkailu!

7. Pokka pitää

Brasilialaiset jonotustilanteet voivat olla kiltistä jonotuskulttuurista tulleelle melkoinen shokki. Jonoissa vallitsee viidakon laki: se, jolla on pokkaa olla röyhkeä, edetä kyynärpäätaktiikalla ja huutaa omaa asiaansa muista välittämättä pääsee yleensä edelle. Harvoin kanssajonottajat tai kaupan/viraston työntekijätkään huomauttavat asiasta etuilijalle. Tilannetta vaikeuttaa etusijalainsäädäntö, jonka mukaan liikkeissä pitää palvella ensin raskaana olevia naisia, sylivauvan kanssa liikkuvia tai imettäviä, liikuntarajoitteisia ja yli 60-vuotiaita* (tai heille on kokonaan oma kassansa, caixa preferencial eli ”etusijakassa”). Laki on lähtökohtaisesti mahtava ajatus – Suomessa joskus ihmetyttää, miksi rääkyvän vauvan kanssa liikkeellä olevan täytyy odottaa jonon hännillä.

Brasiliassa tämä tosin johtaa monesti sellaiseen tilanteeseen, että fyysisesti täysin freesin oloinen, n. 50-60-vuotiaan näköinen henkilö kiilaa pokkana eteen kassalla, ja tekisi mieli huomauttaa, että jonon perä on tuolla. Mutta jos hänelle huomauttaa asiasta, sitä samalla tiedustelee epäsuorasti, onkohan hän nyt varmasti yli 60-vuotias. Joten ainut vaihtoehto on odotella kärsivällisenä – kuten niin monessa muussakin tilanteessa! – ja antaa asian olla, vaikka takaraivossa kismittää ajatus siitä, että tuo taisi nyt harrastaa sitä kuuluisaa arjen korruptiota, enkä minä tehnyt asialle mitään.

*Brasiliassa naisten eliniänodote on 79 vuotta ja miesten 71 vuotta.

Bussissakin muistutetaan ”etusijapenkeistä” (assentos preferenciais), sekä siitä, että lyhyisiin ihmisiin ei saa nojata (?!) bussin tungoksessa.

8. Saisiko olla?

Brasiliassa ruokaa ja juomaa kuuluu aina tarjota muille. On epäkohteliasta syödä yksin heittämättä ilmoille edes sitä hypoteettistä ajatusta, että voisit jakaa syötäväsi muiden kanssa. Minulle on tarjottu mm. suklaapatukkaa, drinkkiä, lounaseväitä, yhtä purkkaa jaettavaksi, hedelmäsalaattia. Tosin hyviin tapoihin kuuluu myös kieltäytyä, ellei annos selkeästi ole tilattu tai valmistettu jaettavaksi. Toisin sanoen kun joku kysyy suurin silmin Aceita? (kirj. ”hyväksytkö?”, eli ”haluatko vähän?”), yleensä siihen kuuluu naisen vastata Não obrigada ja miehen Não obrigado, eli ei kiitos.

Vaikka pamonha (maissimössönyssykkä, lausutaan ”pamonja”) olisi kuinka hyvää ja olisit tilannut sen vain itsellesi, hyviin tapoihin kuuluu tarjota muillekin. Voi vain toivoa, että he ymmärtävät kieltäytyä.

9. Huurteinen, kirjaimellisesti

Brasiliassa asumisen jälkeen mikään juoma ei enää tunnu kylmältä Suomessa. Kaupasta ostettu limsatölkki maistuu siltä, että joku on hautonut sitä kainalossaan puolisen tuntia, ja ”kylmä olut” tarkoittaa suomalaisille plusasteista kaljaa, josta Brasiliassa kieltäydyttäisiin ravintolassa.

Brasiliassa jääkaapit, joissa kaupat ja ravintolat säilyttävät juomia, ovat yleensä muutaman asteen pakkasen puolella, ja niiden isot numeronäytöt todistavat lämpötilaa huurretietoisille asiakkaille. Liian lämpimän oluen voi palauttaa ravintolassa, eikä siitä tarvitse maksaa. Tosin jo tilauksen yhteydessä tarjoilijalta on yleensä tiedusteltu, mikä olut on ollut jäähtymässä pisimpään.

Jäinen olut on Brasiliassa hyvä asia.

Olut tilataan 6 desilitran pulloissa koko pöytäseurueelle, ja sitä juodaan pienistä laseista, jottei se ehtisi lämmetä. Illan jännitysmomentti on laskun maksaminen, kun jokainen miettii, kuinka paljon olutta joi (yksilöityjä laskuja ei juuri tunneta). Vaihtoehtoisesti voi tilata hanaoluen (chopp ”shopi”), jossa on 3-5 dl, tai pienen pullo-oluen (longneck), kummatkin tietysti jääkylmiä. Tuoppeja ei yleisesti tunneta.

10. Kuskia ei jätetä

Brasiliassa on yleistä, että autolla liikenteessä oleva vie autottomat kotiin illanvieton jälkeen – julkisilla liikkuminen öiseen aikaan ei ole kovin turvallista, eikä naisten kannata luottaa myöskään taksikuljettajien moraaliin. Autokyytien logistiikka hoidetaan yleensä niin, että viimeisenä kyydistä pois jäävä istuu etupenkille. Miksi? Siksi, että on epäkohteliasta kuskia kohtaan, jos hän joutuu jäämään yksin etupenkille. Eihän hän ole taksikuljettaja!

Jos kuitenkin käy niin, että etupenkiltä joku jää pois ennen muita, takapenkiltä joku siirtyy etupenkille istumaan. Tämä pieni ele osoittaa kuskikaverille, että hänen kyytiään arvostetaan, ja että hänelle halutaan pitää seuraa loppumatkan ajan.

11. Kylki kyljessä

Lopuksi yksi suosikkitavoistani Brasiliassa: kaksistaan iltaa viettävät pariskunnat istuvat yleensä ravintolassa vierekkäin, eivät vastakkain. Onhan se paljon mukavampaa olla toisen kainalossa ja pussausetäisyydellä kuin jutella ja kurotella pöydän yli.

 

Itse pidän suurimmasta osasta brasilialaisten pienistä sosiaalisista eleistä, sillä ne luovat ja ylläpitävät yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta tuttujen ihmisten välillä. Joidenkin ihmisten harjoittama tuntemattomiin kohdistuva etuilu, välinpitämättömyys ja häikäilemätön oman edun tavoittelu ovat toisaalta sellaisia asioita, joihin en ehkä totu ikinä.

Oletko itse kiinnittänyt huomiota asuinmaassasi samanlaisiin tapoihin ja ilmiöihin?

Brasilian karnevaalit

Brasiliassa valmistaudutaan parhaillaan karnevaalien juhlimiseen. Hullunkurisia asuja suunnitellaan, parhaiden blocojen eli karnevaalikulkueiden aikatauluista otetaan selvää ja niihin osallistumisesta sovitaan kavereiden kanssa, ja innokkaimmat käyttävät insinöörintaitojaan löytääkseen helpoimman tavan kuljettaa mukanaan alkoholia, jossa on mahdollisimman edullinen suhde saavutetun pössiksen ja vessassakäynnin tarpeen välillä. Sanomattakin selvää, ettei paikallinen laimea olut ole tässä mielessä paras vaihtoehto.

Karnevaaleja juhlitaan laskiaisena, ja laskiaistiistai ja sitä edeltävä maanantai ovat pyhäpäiviä. Juhlat kestävät siis lauantaista ainakin tiistaihin, joskus myös keskiviikko saattaa olla ainakin puoliksi vapaapäivä. Wikipediassa esitetään karnevaaleille muutamia mahdollisia etymologioita latinasta, ja niitä kaikkia yhdistää sana carne eli liha. Ts. karnevaalien aikaan on perinteisesti juhlittu sitä, että lihaa saa syödä viimeistä kertaa ennen paaston alkua. En kyllä tunne ainuttakaan brasilialaista, jonka saisi grillin äärestä päivää pidemmäksi, joten juhlan nimi on suurimmalle osalle enää sanahelinää.

Karnevaalit ovat lihallista juhlintaa muussakin mielessä – meno on villiä, ja viranomaiset muistuttelevat turvaseksistä varsinkin karnevaalien aikaan. (Nuorten ihmisten) karnevaalit ovat käytännössä yhdistelmä suomalaista vappua ja kesäfestareita: pukeudutaan hassusti, ördätään kaduilla, kuunnellaan musiikkia, tanssitaan ja lauletaan, pidetään hauskaa, käydään pissalla bajamajoissa ja kadulla autojen takana, podetaan krapulaa, ja juodaan taas vähän lisää. 5 päivän ajan (perjantaista tiistaihin).

Tunnelma on tiivis Belo Horizonten Santa Tereza -kaupunginosan karnevaalikansan keskuudessa.

Kun Suomessa lasketaan mäkeä, Brasiliassa katubiletetään hikisissä tunnelmissa. Suomessa Brasilian karnevaalit yhdistyvät sanapariin ”Rion sambakarnevaalit”, mikä ei kyllä kerro koko totuutta: karnevaaleja on ympäri Brasiliaa melkein jokaisessa kaupungissa, ja niissä kuullaan paljon muutakin musiikkia kuin sambaa. Rion Sambódromossa eli ns. samba-areenalla karnevaalit tosin keskittyvät nimenomaan sambaan ja eri teemoilla esiintyviin sambakouluihin, ja tämä tapahtuma nähdään suorana lähetyksenä Brasiliassa ja ympäri maailman.

Karnevaalitunnelmaan virittäydytään jo monta viikkoa etukäteen, yleensä viikonloppuisin, kun blocot harjoittelevat repertuaariaan pré-carnavalissa eli ”esikarnevaaleissa”. Blocoihin osallistuu kymmeniä tai satoja soittajia, jota harjoittelevat vuoden mittaan lähinnä erilaisten rytmisoittimien soittamista valittujen kappaleiden tahtiin. Kansa seuraa kulkueen tahdissa, rumpujen huuma kumisee rintakehässä, ja Brasilian afrikkalainen kulttuuriperintö tuntuu ehkä kaikkein kouriintuntuvammalla tavalla.

Alla esimerkki siitä, minkälaisen ihmismassan yksi bloco voi saada liikkeelle.

 

Seuraavassa kuvareportaasia Belo Horizonten karnevaaleista muutaman vuoden takaa. Tässä perinteisesti mälsähkössä suurkaupungissa on aikaisemmin käynyt Helsingin juhannukset karnevaaliaikaan, eli ihmiset ovat kaikonneet joko rantalomalle tai juhlimaan muihin kaupunkeihin jättäen kadut autioiksi. BH:n karnevaalien kokoluokka on kuitenkin kasvanut vuosi vuodelta, ja tänä vuonna tapahtumien löytämiseksi on laadittu virallinen älypuhelinsovellus (jollainen tietenkin kuuluisammilla karnevaalikaupungeilla on ollut jo jonkin aikaa).

Kalja maistuu, ja pão de queijoa eli juustopullaakin on juhlaväen ostettavissa.

 

Joskus ravintola on varautunut juhlaväkeen pysyvällä kyltillä: ”Ei saa rummuttaa pöytiä tai soittaa instrumentteja. Emme palvele paidattomia henkilöitä. Kiitos ymmärryksestänne”.

 

Kova laki eli sotilaspoliisi partioi

 

Karnevaaliasun perimmäinen tarkoitus on aiheuttaa hämmennystä ja mielellään myös naurua – ventovieraiden asuja kehutaan, ja heidän kanssaan halutaan valokuviin. Tämä kaksikko lähti juhlaan palmuina (joihin oli sidottu riippukeinu). Siihen luultavasti kutsuttiin makoilemaan, etenkin neitokaisia.

Karnevaaliarvoitus: missä Vallu (Waldo) luuraa?

Joko löysit?

Miesten yksi peruskarnevaalihassutteluasuista on pukeutua naiseksi. Se ehkä kertoo jotain yhteiskunnan valtasuhteista, kun naisellisiin tai naisellisiksi pidettyihin vaatteisiin ja pitkään peruukkiin pukeutuminen on ”hassua”. Tässä esimerkki, öö… miessumoballerinoista? Varmaan mukava asukokonaisuus ottaen huomioon +30 lämpötilan ja vessafasiliteetit.

Tässä tämän vuoden vaihtoehtoinen karnevaaliasu niille miehille, jotka eivät ole ihan päässeet ns. kesäkuntoon. Onkohan näissä avokadoissa hyvää vai huonoa rasvaa?

Karnevaaliasut voivat toki ottaa kantaa myös yhteiskunnallisiin asioihin. Tämä kävelevä poliittinen satiiri on kiertänyt somea ahkerasti tällä viikolla. Kerroksia on niin monta: Ensinnäkin hänellä on päällään Brasilian jalkapallomaajoukkueen keltainen paita, joita oikeistoon taipuvaiset, entisen presidentti Dilma Rousseffin viraltapanoa kannattaneet mielenosoittajat pitävät. Lisäksi hänellä on kädessään kattila ja kauha, joita hakkaamalla avonaisen ikkunan äärellä osoitetaan mieltä monissa Latinalaisen Amerikan maissa (port. panelaço, esp. cacerolazo). Etenkin viime vuonna Rousseffin ja hänen hallituksensa joka ikistä TV-esiintymistä säesti kattilankilkatuksen sinfonia ympäri maan. Pisteenä i:n päälle hän on marionettinukke, mikä symboloi sitä, että hänen mielipiteitään ohjailevat hänen tietämättään häntä suuremmat tahot (rikkaiden sukujen omistamat mediayhtiöt sekä poliittinen ja bisnesmaailman eliitti), joille tavalliset kansalaiset ovat vain hyödyllisiä idiootteja.

Brasilian karnevaalit ovat ehdottomasti kokemisen arvoinen tapahtuma – edes yhden päivän ajan, jos ei viittä päivää jaksa bilettää porottavan auringon alla. Ilo ja hyvä fiilis tulevat taatusti, jos ei väentungoksesta, niin ainakin kanssajuhlijoiden hulvattomista asuista.

Onko sinun asuinmaassasi vastaavaa laskiais- eli karnevaalimeininkiä?

Individualisti, haarukka ja ”jeitinho”

Edellisessä tekstissäni kerroin tunnelmia Suomen-visiitiltä ja pohdin, mikä Suomessa ihmetytti ja kummastutti sillä paluukerralla. Kirjoitukseni sai paljon posiitivista palautetta, kiitos kaikille lukijoille kannustuksestanne!

Blogissa on ollut pitempi tauko suurten elämänmuutosten keskellä. Muutimme tässä välissä takaisin Eurooppaan; kirjoitan siitä joskus myöhemmin, kun pöly on laskeutunut. Brasiliasta riittää kerrottavaa vielä vaikka vuodeksi, joten tyhjennän sen sanaisen arkun ennen kuin siirryn seuraavaan.

Tajunnanvirtani vei Suomi-kulttuurishokista seuraavaksi pohtimaan, minkäköhänlainen ihminen olen ollut silloin, kun brasilialaiseen mieheeni tutustuin, ja minkälaisia kulttuurieroja meillä on mahtanut aikoinaan olla, ja ehkä vieläkin — tietoisia tai tiedostamattomia. Kun tapasimme, asuimme kumpikin ensimmäistä kertaa ulkomailla, ja olimme olleet poissa omista maistamme vasta muutaman kuukauden. Olimme siis melkoisia ummikoita vähän kaiken suhteen.

Ainoat asiat, jotka mieheni tiesi Suomesta, perustuivat hänen kanssaan samaa koulua käyneen lukiovaihto-oppilaan kertomuksiin tämän vuodesta Suomessa. Suomessa oli hänen kuulemansa mukaan kylmä, ja siellä oli ihan normaalia käydä perheen kanssa alasti saunassa (mikä oli tietysti järkyttävää). Minä tiesin Brasiliasta jonkin verran opintojeni kautta, mutta paljon opittavaa oli silti.

Keksin oikeastaan vain kolme asiaa, missä kulttuuritaustamme on tuottanut kitkaa vuosien varrella. Seuraavassa kerron niistä, Ystävänpäivän kunniaksi (jota muuten ei juhlita Brasiliassa tänään; Rakastavaisten päivä on siellä sijoitettu Pyhän Antoniuksen päivälle 12.6.).

Läsnäolon sietämätön keveys

Ehkä tärkein kulttuurieroista on suomalaisen individualismin ja brasilialaisen kollektiivisuuden yhteentörmäys. Suomessa kaikki on minäminäminä: oma ruoka-annos, henkilökohtainen tila, turvallinen puhe-etäisyys, oma minuuttiaikataulu, en syö sitä ja tätä, jos ei haluu ei oo pakko. Luulen, että individualismi yhdistettynä ihan omaan itsepäisyyteeni on saanut aikaan monenkin riidan, jossa minä hoen ”mut ku mä en halua ja PISTE!” Toinen ei taas ymmärrä, miksi en voi taipua, koska hän tai joku muu tulisi siitä iloiseksi tai koska kaikki muutkin tekee/haluaa/menee.

Mieheni taas on kasvanut kollektiivisessa kulttuurissa, jossa omasta tahdosta riippumaton läsnäolo, osallistuminen, jakaminen ja läheisyys ovat itsestäänselviä asioita. Ravintolassa tilataan yhdessä iso ruoka-annos, omista syötävistä tarjotaan aina muille, omat menot sopeutetaan muiden aikatauluihin, sairaalassa asutaan potevan sukulaisen huoneessa yötä päivää (ajatus sairaan yksin jättämisestä on kauhistuttava), ja juhliin mennään vaikka tietäisi, ettei isäntiä tule näkemään koko iltana suuren vierasmäärän vuoksi. Olen antanut tälle minua usein Brasiliassa kyrsivälle ilmiölle nimen tarpeellinen tarpeeton läsnäolo: usein sitä joutuu olemaan joukon menossa mukana tahtomattaan, vaikkei omalle läsnäololle ole mitään tarvetta. Tämä tarpeeton läsnäolo on silti tarpeellista, koska muuten muut joukossa loukkaantuisivat, ja toisaalta koska brasilialaiset pitävät seurasta eivätkä yleensä oikein osaa olla yksin — the more, the merrier. (Eikö ole kiehtovaa, että tätä sananlaskua ei ole olemassa suomeksi? Meillä on vain Joukossa tyhmyys tiivistyy ja Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa.)

Tämän vuoksi olen itse kitissyt monissa pitkään venyneissä juhlissa (”Eikö voida jo mennä kotiin? MINUA väsyttää!”) tai tuijottanut tuntitolkulla sairaalan seinää (”Mihin MINUA täällä tarvitaan?”). Minä, minä, minä. Miehen kollektiivisuus on toisinaan kyllä hellyttävää, kun se kohdistuu itseeni. Jokin aika sitten hain anoppilassa itselleni ylimääräistä iltapalaa, ja jäin syömään sitä yksin keittiön pöydän ääreen. Mies seurasi perässäni ja istuutui vastapäätä, muttei ottanut itselleen mitään syötävää. Aavistin, mistä oli kysymys, ja sanoin: ”Ei sun tarvitse katsoa kun mä syön, kyllä mä pärjään. Mee vaan takaisin olkkariin muiden luokse”. Hän tarjosi siis seuraa, koska eihän yksin ole kenenkään mukava syödä. Hän kuitenkin ymmärsi kulttuurien kohtaamisen, hymähti huvittuneena ja palasi olohuoneeseen.

Aamupala anoppilassa, tällä kertaa seurassa, ja astiasto mallillaan.

Design-draama

Toinen välillemme kitkaa aiheuttanut asia on design. Tämä on varmasti monille muillekin ulkosuomalaisille tuttu juttu, sillä itse asiassa pohjoismaalaiset ovat maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen muotoilutietoista kansaa. Kasvamme selkeiden linjojen ja värien, Marimekon, Arabian, Fiskarsin, Nanson ja Iittalan keskellä. Emme edes huomaa, kuinka erikoista on, että keskiluokkaisinkin suomalainen arvostaa korkealaatuisia astiasarjoja, tekstiilejä ja muita loppuun asti ajateltuja arjen esineitä.

Brasilia on tässä suhteessa melko toisessa laidassa: keskiluokalla on kodissaan sillisalaatti astioita ja muita tavaroita, jotka ostetaan sieltä, mistä halvalla saa. Juomalaseina käytetään laseja, joissa requeijão-tuorejuusto myydään, ja aterimissa on yleensä muoviset, kirkuvanväriset varret. Edes raha ei takaa hyvää makua, vaan rikkaiden koditkin näyttävät usein suomalaisilta maalaismummoloilta kukkaisine astiastoineen ja kakofonisine väripaletteineen.

Brasilian-kotiamme perustaessamme löysin pitkän etsinnän jälkeen kohtuuhintaisen, kauniin, valkoisen, yksinkertaisen astiaston, jossa tuli mukana kokonaan metalliset aterimet. Voitte kuvitella järkytykseni, kun palasin kerran pidemmältä Suomen-matkalta ja huomasin yhden haarukan kadonneen. Sitä ei löytynyt mistään, ja aloin hiillostaa miestäni sen kohtalosta. Heititkö sen vahingossa roskiin? Veitkö töihin ja unohdit sinne? Siis nyt astiasto on vaillinainen! Hän taas ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse — ensin tietenkin kielsi syyllisyytensä, ja sen jälkeen ihmetteli, miksi niin suuri poru yhdestä haarukasta. Niitähän saa kaupasta uusia. Minä esitin tulistuneena vastakysymyksen: mistäs minä löydän samanlaisen haarukan? Hän vastasi: Miksi sen pitäisi olla samanlainen? SE ON HAARUKKA. Eihän sillä ole mitään väliä, minkälaisia HAARUKOITA meillä on, tai onko ne kaikki samanlaisia! Ei hän taida tähän päivään mennessäkään ymmärtää haarukkadraaman suuruusluokkaa, mutta ainakin oppi, että tälle suomalaiselle astiastokokonaisuudet ovat pyhiä.

Ikea ja jeitinho

Viimeisimpään, lievään kulttuurieroomme törmäsin uusia Ikea-huonekaluja kootessamme. Ikean kokoamisohjeet ovat tunnetusti hieman kryptisiä, mutta niistä kyllä yleensä selviää syvään hengittämällä ja päätä muutaman kerran rapsuttamalla.

Suomalaiseen, ehkä hieman lammasmaiseen ajattelutapaan kuuluu se, että sääntöjen ja ohjeiden uskotaan olevan olemassa kaikkien parhaaksi, ja joku viisaampi on ne minun hyvinvointiani varten laatinut. Usein näin onkin, mutta toisinaan ei — sääntö-Suomessa viranomaisia (ja kateellisia naapureita) kiinnostaa esimerkiksi parturi-kampaamojen alkoholitarjoilu ja villasukkien myynnistä ja pullonkeräyksestä maksetut verot.

Brasilialaiseen kulttuuriin taas kuuluu olennaisena se, että sääntöihin ja ohjeisiin suhtaudutaan aina pienellä (tai erittäin suurellakin) varauksella. Lähtökohtana on, että ne ovat mahdottomia ja naurettavia — kuten ne usein ovatkin — ja fiksut osaavat kiertää niitä. Oli kyse sitten hinnoittelusta, tutkintovaatimuksista tai nopeusrajoituksista, aina niissä on koira haudattuna ja jonkun muun etu päällimmäisenä. Persoonasta ja kasvatuksesta riippuu, kuinka vahva tämä ajatusmalli on, ja heijastuuko se arjessa hyvässä vai pahassa. Joka tapauksessa kaikilla brasilialaisilla on oltava jeitinho (lausutaan kutakuinkin ”žeitshinju”) arjessa luovimiseen, eli tapa löytää ratkaisuja ja porsaanreikiä ns. laatikon ulkopuolelta.

Liikenne-jeitinhoa vastaan taistellaan toisinaan tuplapunaisilla.

Siksi, Ikea-sänkyä kootessamme, miehelläni oli toistuvasti paljon parempia kokoamisideoita kuin ohjeissa. ”Siis eihän tää voi pitää paikkaansa, kuka urpo nää ohjeet on tehnyt, tähän tarvii jonkun tukiruuvin, mä otan tällasen ruuvin ja laitan tähän.” Ja vieressä suomalainen parkaisee: ”MUTTA KUN NE OHJEET! Et sä voi! Seuraa ohjeita, ne on tehty meitä varten! Sitä ruuvia tarvitaan vielä jossain muualla, kyllä se meille vielä kerrotaan!” Sänky saatiin koottua — kompromissilla, kärsivällisyydellä ja sisulla. Kummasta kulttuurista niitä lopulta tuli ja missä suhteessa, sitä en osaa sanoa.

 

Jostakin naistenlehden jutusta monen monta vuotta sitten on jäänyt mieleeni kertomus suomalaisen miehen ja kiinalaisen naisen liitosta. Heidän kotonaan ei toimittu ”suomalaisittain” tai ”kiinalaisittain”, vaan meidän tavalla. Toisin sanoen on luonnollista, että eri kulttuureista tuleville puolisoille kehittyy yleensä jokin välimallitapa tehdä asiat: jotkut asiat tehdään toisen tavalla, ja toiset toisen tavalla. Tässä symbioosissa kumpikin muuttuu vuosien saatossa eikä varmastikaan ole enää yhtä monokulttuurinen kuin suhteen alussa. Siinä kohtaa on jo melko hankala arvioida, mikä muutos itsessä on elämänkokemusta, mikä on aiheutunut yhteiselosta toisen kulttuurin kanssa ja minkä on kantanut mukanaan oman synnyinmaan kulttuurista.

Toivotan oikein mukavaa ystävän/Valentinuksen/rakastavaisten päivää kaikille monikulttuurisille lukijoille — juhlikaa sitä teidän tavallanne.