Brasilia ei ole aloittelijoille, osa 5: Konfettia, autonpesua ja Sveitsin-tilejä

Otsikon perusteella voisi arvata, että tämän kirjoituksen aiheena on jotakin todella jännää. Voin kertoa, että luvassa on lyhyt katsaus johonkin vielä jännittävämpään kuin mikään, mitä saatoit kuvitella – Brasilian politiikkaan – ja siihen, miten ulkomailla asuminen vaikuttaa omiin poliittisiin mielipiteisiin.

Viime vuonna brasilialaisten keskuudessa alkoi vahvistua ajatus, että amerikkalainen politiikan kiemuroista ja juonista kertova fiktiosarja House of Cards oli aivan kuin totisinta brasilialaista totta. Kaikki on kaupan ja kansalaiset katselevat sivusta, kun poliitikot junailevat lehmänkauppojaan. Mutta vuoden 2016 tapahtumia seuratessaan brasilialaiset tulivat siihen tulokseen, että House of Cards kalpenee Brasilialle juonenkäänteissään.

Brasilia muistuttaa siirtolaishistorialtaan ja poliittiselta rakenteeltaan maailman mittakaavassa Yhdysvaltoja monessa suhteessa: jakautuminen osavaltioihin (Brasilian nimi oli muuten ennen ”Brasilian yhdysvallat”), presidentin suuri rooli päivänpolitiikassa, siirtomaavallan ja orjuuden jättämät arvet, yhteiskunnan eriarvoisuus, kulttuurierot suuren maan sisällä. Kuten Yhdysvalloissa myös Brasiliassa on jakauduttu viime vuosina vahvasti kahteen leiriin: vasemmistoon ja oikeistoon. Brasilian oikeistolla ei ole samanlaista kiintotähteä kuin Trump, vaan johtohahmot vaihtelevat hetkestä toiseen, ja vasemmiston lemmikkejä ovat entiset presidentit Luiz Inácio Lula da Silva ja Dilma Rousseff.

Yli vuosikymmenen vallassa ollut Työväenpuolue (Partido dos Trabalhadores, PT), joka sijoittuisi Suomen poliittisella kartalla ehkä jonnekin Keskustan ja SDP:n välimaastoon, teki valtakaudellaan paljon hyvää. Se onnistui nostamaan miljoonat brasilialaiset köyhyydestä tulonsiirroilla ja Brasilian yhdeksi maailman suurista teollisuusmaista sekä perustamaan ilmaisia valtionyliopistoja – tosin se ei tehnyt kaikkea tätä sotkeutumatta korruptioskandaaleihin, samoin kuin kaikki muutkin poliitikot ja puolueet. Brasilian vasemmiston rooli naisten ja vähemmistöjen oikeuksien kehittämisessä on myös ollut merkittävä.

En edes yritä ymmärtää kaikkea sitä, mitä alkoi tapahtumaan Brasilian politiikassa vuonna 2016 – tässä asiassa olen vieläkin aloittelija – mutta alla oleva viimevuotinen video tiivistää sen melko hyvin. Korttitalo alkoi kaatua suurimman osan poliitikkoja ympäriltä, kun Operaatio Autopesula (Operação Lava-jato) alkoi selvittää valtion öljy-yhtiö Petrobrasin korruptioskandaalia, jossa lahjusrahat kierrätettiin autopesulan kirjanpidon kautta. Ex-presidentti Rousseff (PT) oli näihin aikoihin Petrobrasin hallituksessa.

(Brasiliassa ollaan muuten mestareita poliisitutkintaoperaatioiden nimeämisessä. Viime vuosien liittovaltion poliisin operaatioista mieleeni ovat jääneet mm. Operaatio Omnipresenssi, jossa narautettiin lääkäreitä, jotka onnistuivat olemaan työtuntilistojen perusteella samanaikaisesti sekä julkisessa sairaalassa että yksityisklinikoilla nostaen kummastakin palkkaa, sekä Operaatio Freud, jossa jäi kiinni eläkkeeseen oikeuttavia mielenterveyslausuntoja maksusta tehtaillut rikollisjengi.)

Operaatio Autopesulan kiihdyttyä 2016 presidentti Dilma Rousseff äänestettiin kyseenalaisin perustein viralta niin parlamentin ala- kuin ylähuoneessa – rikos oli valtion kirjanpidon kaunistelu (jota muut poliitikot ovat harrastaneet ennenkin). Lähimmäs euroviisutunnelmaa olen päässyt Brasiliassa seuraamalla tätä viraltapanoäänestystä televisiosta: suuria tunteita ja sanoja perheestä, isänmaasta, rakkaudesta, jumalasta, ja jopa vähän konfettia efektiksi (ks. video). Aamuyön tunneille asti kestäneessä sessiossa yksi kerrallaan edustajat astuivat mikrofonin eteen pitämään minipuhettaan, ja televisioruudun alareunassa näkyi äänimäärä puolesta ja vastaan kuin futismatsissa ikään. Kaikilla selväjärkisillä oli tiedossa, että kirjanpidon kaunistelu oli tekosyy saada Rousseff virastaan – korruptiotutkinta tukittaisiin uudelleen siinä vaiheessa, kun konservatiivipuolueille epäedulliset vasemmistopoliitikot olisi raivattu pois tieltä.

Vasemmiston edustajat haukkuivat konservatiivipuhemiestä (sittemmin pantu viralta ja vangittu itsekin vaimoineen miljoonien lahjusrahojen jemmaamisesta Sveitsiin) gangsteriksi ja luopioksi; muutama oikeistolainen ryyditti äänenantoaan ylistämällä vuoden 1964 sotilasvallankaappausta ja Rousseffin kiduttajia sotilasdiktatuurin aikana.

 

Tässä poliitikkojen valtapelissä, joka erittäin harvoin hyödyttää ketään muuta paitsi heitä itseään ja heidän salaisia pankkitilejään, kansalaiset ovat hyödyllisiä idiootteja: he marssivat kaduilla milloin minkäkin puolesta tai mitäkin vastaan, viettävät baari-illat ystäviensä kanssa väitellen siitä, mikä puolue on suurempi paha, ja postaavat kymmenittäin oman somekuplansa meemejä joka päivä. Vasemmiston somekuplassa PT ei ole ikinä tehnyt mitään pahaa, kaikki korruptiosyytteet ovat tuulesta temmattuja, ja Kuuba on sosialistionnela; oikeiston somekuplassa vasemmisto haluaa hävittää kodin, uskonnon ja isänmaan sekä cis-sukupuolet siinä ohella.

* * *

Joko pyörryttää? Tämän hetken tilanne on se, että Rousseffin varapresidentti Michel Temer – joka on muuten vaaliliiton vuoksi eri puolueesta kuin ex-presidentti – on vallassa ja tutkinnan kohteena ties mistä rikoksista, samoin kuin suurin osa poliittista eliittiä. Brasilian politiikkaan osallistuminen on vaarallista touhua: sitten viime presidentinvaalien (2014) hengestään ovat päässeet mm. presidenttiehdokas mystisessä lento-onnettomuudessa jo ennen vaaleja, korruptioskandaalia selvitellyt etsivä ja poliiseja sekä skandaalin ilmiantajia – syylliset ovat tietenkin vielä hakusessa.

Brasilian poliittisten hahmojen edustamia arvoja on mielenkiintoista tarkastella sukupuolinäkökulmasta. Viime vuonna presidenttinä oli nainen, joka on selvinnyt syövästä ja sotilasdiktatuurin kidutuksesta. Nyt presidenttinä on 76-vuotias konservatiivimies, jolla on 34-vuotias vaimo – häntä eräs aikakauslehti ylisti kannessaan sanoilla ”kaunis, vaatimaton ja kodilleen omistautuva” (bela, recatada e do lar). Kenties vaimonsa innoittamana nykyinen presidentti kuvaili Brasilian kansantaloutta hiljattain tällä tuulahduksella sadan vuoden takaa: ”Jos mies tienaa 5 000 realia kuussa, kotirouva ei voi käyttää enempää kuin sen, sillä muuten mies joutuu varattomaksi. Nyt [=presidentti Rousseffin jäljiltä] valtiolla pitää olla aviomies, jottei se jää varattomaksi”.

temer

Yliopistolla protestoitiin 2016 tiede- ja koulutuspoliittisia leikkauksia vastaan: ”Ilman tiedettä ei ole Viagraa. Ulos, Temer!”

* * *

Lukijaa kaivelee todennäköisesti yksi olennainen kysymys: kuka ihme nämä kaikki sosiopaatit äänestää poliittisiin virkoihinsa? Vastaus: kansa, joka on vuodesta 1946 ollut pakotettu äänestämään (nimellisen) sakon uhalla. Brasilia on yksi maailman 14 valtiosta tai alueesta, jossa äänestäminen on pakollista ja äänestysvelvollisuuden noudattamista valvotaan. Pakollisuuden hyödyistä ja haitoista on käyty jo pitkään keskustelua Brasiliassa, ja yleinen mielipide tuntuu olevan, että olisi parempi, jos ihan kaikki eivät äänestäisi, jos ei siltä tunnu: äänten ostaminen erilaisilla lahjuksilla on ikävä kyllä yleistä etenkin köyhillä alueilla, ja sen seurauksena väärin tarkoitusperin toimivat ihmiset pääsevät valtaan. Kun kerran sinne äänestämään on pakko raahautua, miksen äänestäisi sitä rikasta setää, joka toi meille puolueen T-paitoja ja paikkasi vuotavan katon?

Brasiliassa on muuten ollut jo vuodesta 1996 sähköiset uurnat, ja se on maailman ainoa maa, jossa vaalit ovat 100 % sähköiset. Osa uurnista on nykyään biometrisiä – muistan nähneeni kiertävän vaalibussin, jossa kansalaiset pystyivät rekisteröimään sormenjälkensä. Itse en tietenkään ulkkarina ole koskaan päässyt näkemään sähköistä uurnaa, mutta ilmeisesti ehdokkaiden kasvokuvat näkyvät äänestyksen yhteydessä. Toki uurnassa voi myös äänestää tyhjää. Sormenjälkitunnistus ja kasvokuvat ovat tietenkin positiivinen juttu äänioikeuden kannalta maassa, jossa on hyvin paljon lukutaidottomia. Brasilialaiset kuuntelevat epäuskoisina, kun heille kertoo, että Suomessa äänestetään vielä vuonna 2017 paperilapuilla, ja että joka vuosi Aku Ankka saa kymmenittäin ääniä.

On tietenkin perustavanlaatuisen tärkeää, etteivät kansalaiset mene tuiterissa uurnalle. Alkoholin myynti ja tarjoilu oli kielletty koko Minas Geraisin osavaltiossa viimevuotisten kunnallisvaalien äänestyspäivänä. En osaa sanoa, tuliko valtuustoista tämän ansiosta yhtään sen viisaampia.

vaalit2

Viinattomat vaalit, viisas valtuusto?

* * *

Poliittisen karusellin vuoksi moni koulutettu brasilialainen, jolla oli taloudellinen mahdollisuus lähteä Brasiliasta, muutti vuonna 2016 ulkomaille tuulettaakseen ajatuksiaan ja elääkseen hetken vakaammassa ympäristössä. Itselleni tuli tässä ympäristössä suuri ikävä, saudade, Eurooppaan – viimeistään siinä vaiheessa, kun alettiin puhua armeijan väliintulon mahdollisuudesta, aloin itsekin pakata laukkujani.

On mielenkiintoista pohtia, miten erilainen ympäristö vaikuttaa omiin poliittisiin mielipiteisiin. Usein pitempään Suomessa ollessani kyllästyn pullamössöilyyn ja heilahdan oikealle: pidä huoli omasta elämästäsi, auta itseäsi, älä odota valtion ojentavan kaikkea tarjottimella, lopeta narina, tee asialle jotakin, ole oma-aloitteinen. Suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluu – niin hyvässä kuin pahassakin – luotto siihen, että joku isompi aina pitää huolta.

Brasiliassa kansalaiset tietävät, että valtiolta on turha odottaa yhtään mitään; useimmiten se ennemminkin vaikeuttaa kuin mahdollistaa ihmisarvoista ja tasapainoista elämää. Brasilialaisten elämänfilosofiasta kertovat useat näkemäni sosiaalipornomaiset uutisreportaasit kaatosateiden tai muiden sääilmiöiden tuhoamista favela-asumuksista, joiden asukeilta yli-innokas reportteri tiedustelee: mitä aiot nyt tehdä? Haastateltava yleensä toteaa suhteellisen rauhallisena jotakin tällaista: ”No, mitäs tässä, pitää varmaan rakentaa kaikki uudestaan. Niinhän sitä sanotaan, brasileiro não desiste nunca” (brasilialainen ei luovuta koskaan). Kun valtiolta on turha odottaa minkäänlaista apua, elämää eletään taistellen päivä kerrallaan ja luottaen perheen ja ystävien tukeen.

Brasiliassa vietetty aika saa minut heilahtamaan poliittisesti vasemmalle ja puolustamaan tulonsiirtoja sekä niitä etuja ja oikeuksia, joita suomalaiset pitävät itsestään selvinä. Toisella puolella maapalloa niitä ollaan ehkä menettämässä tai niiden saavuttaminen tuntuu entistä etäisemmältä. Kaikki – varsinkaan Brasilian kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa varallisuus jakautuu todella epätasaisesti – eivät yksinkertaisesti saa samoja eväitä elämään. Toiset syntyvät ns. kultalusikka suussa ja poliitikkosuvun miljoonat turvanaan, toiset syntyvät favelahökkeliin epätasa-arvoisen yhteiskunnan rakenteet haasteenaan.

Kupponen trooppista kuumaa

Kuva

Oletko koskaan pohtinut, minkälaisessa maisemassa ja kulttuurissa hörppimäsi kahvi kasvaa? Kolmasosa kaikesta maailman kahvista tulee tämän kaltaisista brasilialaisista maisemista.

(Ehdotus: laita tässä vaiheessa taustamusiikiksi Jorge Ben Jorin Café.)

kahvi7

Vanha portugalilaistyylinen maalaistalo (Serra da Canastra, Minas Gerais)

Portugalilaiset alkoivat viljellä kahvia Brasiliassa orjavoimin 1700-luvulla. Kahvinviljely on ollut siitä lähtien yksi tärkeimmistä talouden vetureista monissa osissa Brasiliaa, lähinnä kaakkoisissa osavaltioissa (Minas Gerais, São Paulo ja Paraná), joissa lämpötila ja kosteus-kuivuustasapaino ovat ihanteelliset kahvinviljelylle.

kahvi6

Maantie halkoo kahviviljelmiä eteläisessä Minas Geraisissa

Jos kahvia kerran viljellään paikallisesti, on luonnollista, että se päätyy myös osaksi paikallista kulttuuria. Kahvinjuonti rytmittää minaslaisten päivää niin, että sitä juodaan paitsi aamupalalla myös lounaan jälkeen palanpainikkeeksi. Viikonloppuna keitetään vielä iltapäiväsumpit tarjottavineen noin 16-17 aikaan.

kahvi5

Kahvipensaat maantien varrella

Brasilialainen kahvikulttuuri muistuttaa hämmästyttävän paljon suomalaista (vanhemman sukupolven) kahvikulttuuria. Kahvia juodaan Brasiliassa pienistä, melkein espressokokoisista kupeista (nimeltään xícara ”shikara” – tai jos haluat oikein korostaa, kuinka pienenpieni se on, lisäät perään diminutiivin: xicrinha ”shikrinja”). Kahvi on aina suodatinkahvia, ja se tehdään muovisen kahvisuodattimen läpi suoraan termoskannuun – ihan niin kuin suomimummolassa. Brasiliassa jotkut sekoittavat sokerin mukaan jo termariin. Makiaahan sen pitää olla, ainakin brasilialaisten mielestä! Erikoiskahvit ja nespressokoneet ovat vielä nuorison parissa kyteviä urbaaneja ilmiöitä.

aamupala2

Eräs majataloaamupala: kahvia, vesimelonia ja mulperihilloa vehnäleivällä (Serra do Cipó, Minas Gerais)

Kahvilla on niin tärkeä rooli aamiaisella, että Brasiliassa aamupalapöytään kutsutaan kysymällä Vamos tomar café? eli ”mennäänkö juomaan kahvia”. Kahvia ei tietenkään tarvitse juoda, mutta kutsu käy kaikille. Kun brasilialaisessa hotellihuoneessa on café da manhã incluso (”aamukahvi sisältyy”), se tarkoittaa, että siihen kuuluu aamupala. Kuinkakohan moni brasilialainen on ulkomailla tilannut ”aamukahvin” ja ihmetellyt, miksi on saanut eteensä pelkän kahvikupposen?

Kahvin verukkeella kutsutaan sukulaiset ja ystävät käymään, sen ohella syödään pikkusuolaista ja makeaa ja vaihdetaan kuulumiset. Tosin nuoriso kokoontuu yleensä viettämään aikaa oluen eikä kahvin ympärille. Silloin kutsu ei ole Vamos tomar café? vaan Vamos tomar uma? (”mennäänkö yhdelle”). Siinä missä Suomessa kahvin juontia on ainakin ennen pidetty aikuistumisen merkkinä, ja toisaalta kahvia pidetään yleisesti sopimattomana lapsille, Brasiliassa lapset saavat yleensä juoda kahvia ihan vapaasti jos vain haluavat. Harvemmin tosin haluavat.

aamupala

Tällä aamiaisella pöydässä oli juustopullaa (pão de queijo), requeijão-tuorejuustoa, kahta eri kakkua (luultavasti maissi- ja appelsiinikakku) ja pullapitko. Ja tietysti termarikahvi.

Kävin viime vuonna tutustumassa Belo Horizonten Academia do Caféeseen, joka on kahvi-intoilijan pitämä, paikallisiin kahvilaatuihin erikoistunut kahvila ja myymälä. Ystäväni kanssa maistelimme kädet täristen ja sydän pamppaillen – paitsi innostuksesta, myös kofeiinin määrästä – muutamaa eri kahvilaatua suolaisten kera. Omistaja tiesi suomalaisten olevan suuria kahvinkuluttajia (joidenkin tilastojen mukaan kulutamme kahvia maailman eniten kiloissa per asukas!), joten hän kertoi meille kahvilaaduistaan tavallista enemmän.

Opimme, että laadukas suodatinkahvi on kuin alla olevassa kuvassa: läpikuultavan ruskeaa, kuin musta tee. Jos kahvipapu on paahdettu mustaksi, se tarkoittaa yleensä, että siitä on haluttu piilottaa jokin huono ominaisuus – oksanpalaset ja muu lika tai huono maku. Kahvin ei siis kuulu olla sitä kitkerää taukohuoneen mokkamasterin moottoriöljyä, jota joutuu tuunaamaan sokerilla ja maidolla – sen kuuluu olla pehmeää, kevyttä, aromikasta, hyvää ihan sellaisenaan.

aceita

Academia do Cafén suodatinkahvi, juustopulla ja joku muu juustoinen leivonnainen

Kahvinviljelystä huolimatta kahviloita on Brasilian kaupungeissa yllättävän vähän. Kahvia juodaan enemmän kotona ja työpaikalla. Kuten sanottu, kavereita tavataan yleensä baarissa tai ravintolassa oluen merkeissä. Jos haluaa kuitenkin päästä menneiden aikojen kahvilatunnelmaan, voi vierailla Rio de Janeiron portugalilaishenkisessä Confeitaria Colombossa. Sen perusti kaksi portugalilaista siirtolaista vuonna 1894. Kahvilan kaunis arkkitehtuuri ja arvokas ilmapiiri eivät pääse oikeuksiinsa alla olevassa kuvassa. Vanhojen kahviloiden ystävän onkin parasta käydä ihmettelemässä Colomboa paikan päällä.

kahvicolombo2

Confeitaria Colombo (Rio de Janeiro)

Confeitaria tarkoittaa konditoriaa, eli Colombosta saa kaikenlaisia makeita leivonnaisia kahvin rinnalle. Itse valitsin suodatinkahvin ja – entisen siirtomaaisännän ystävänä – portugalilaisen pastel de natan eli voitaikinassa lepäävän munakreemileivonnaisen. Siinä oli kuitenkin brasilialainen tvisti: kreemi maistui vienosti caipirinhalta eli limeltä. Sitä en tiedä, oliko kreemissä myöskin toista Brasilian kansallisdrinkin olennaista ainesosaa, sokeriruokoviinaa (cachaça).

kahvicolombo

Colombon suodatinkahvi ja caipirinhan makuinen pastel de nata

Toivotan näiden maisemien ja tarinoiden myötä kaikille lukijoille antoisia kahvihetkiä. Valitse ja valmista kahvisi ajatuksella ja pysähdy hetkeksi arvostamaan sitä, kuinka kaukaa tuo ruskea kulta on matkustanut luoksesi ja millainen monisatavuotinen kulttuurihistoria sen taustalla on viljelyalueella. Sinua ja kahvin syntyseuduilla asuvia ihmisiä yhdistää ainakin yksi asia: tuo elämän eliksiiri ja polttoaine, jota ilman arki olisi vähän vähemmän mielekästä.

Saisiko olla sähkösuihku tai miinusasteinen kalja?

Kun muuttaa uuteen maahan, on melko itsestäänselvää, että kaikki ei toimi siellä samoin kuin kotimaassa. Ihmisillä on erilainen tapa tehdä asioita, tai he tekevät ylimääräisiä asioita, joita itse ei ikinä tekisi, tai he eivät tee jotakin, mikä itsestä tuntuu maailman tarpeellisimmalta asialta. Nämä ehkä ovat niitä näkyvimpiä ja räikeimpiä kulttuurieroja, joihin arjessa ensimmäiseksi törmää. Pinnan alla kytevät kulttuurierot, kuten poliittiset asenteet tai uskonnollisuus, saattavat paljastua vasta pitkänkin ajan jälkeen, kun vieraskoreus alkaa rapista itse kustakin.

Tässä tekstissä pohdin tällaisia tapoja ja ilmiöitä, jotka ehkä ensimmäisenä tulevat uuden maan arjessa vastaan. Jotkut niistä otin ilolla vastaan ja osaksi itseäni, joitain kammoksun ja oudoksun yhä, ja jotkut toiset eivät heilauta minua suuntaan tai toiseen. Tämäkin lista voisi jonkun muun laatimana olla täysin erilainen – maailma on katsojan silmässä, ja nämä ovat niitä asioita, jotka juuri minun silmääni pistivät. Tai pistävät edelleen.

1. Muiskis! (Muiskis!) (Muiskis!)

Poskisuukot ovat tuttu juttu ainakin Etelä-Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa asuville. Brasiliassa naiset keskenään ja mies ja nainen vaihtavat poskisuukot tavatessaan ja hyvästellessään. Miehet keskenään yleensä joko kättelevät, tai riippuen sukulaisuussuhteesta tai bromancen asteesta, he voivat tehdä jonkinlaisen kättely-halaus-pääkäsienvälissä-suukkootsalle-yhdistelmän.

Mutta kuinka monta poskisuudelmaa? Siinäpä pähkinä! Somessa kiersi jonkin aikaa sitten tämä kartta, jonka mukaan Brasiliassa suukkojen määrä vaihtelee yhdestä kolmeen alueittain. Kas näin (um – 1; dois – 2; três – 3):

Minä asuin um-sanan oikeanpuoleisen väkäsen kohdalla, ja toden totta, meillä päin suukkoja oli vain yksi, kunkin tervehtijän oikealle poskelle. Rio de Janeirossa – dois-sanan S-kirjaimen alareunassa – suukkoja annetaan kaksi. Tämän opin kantapään kautta jätettyäni muutaman cariocan eli riolaisen ”roikkumaan”: minulle tapahtuma oli jo suoritettu yhdellä suukolla, mutta vastapuoli kääntyi antamaan toista. Siksi kartta lupaakin: nunca mais beije no vácuo, eli ”älä enää koskaan anna suukkoa tyhjiössä”.

2. Mysteeripikkarit

Yksi niistä monen monista asioista, jotka vielä vuosien jälkeenkin hämmästyttävät minua Brasiliassa, ovat suihkukoppeihin jätetyt alushousut.

pikkarit

Tilanne lavastettu. Kuvan alushousut eivät liity tapaukseen.

Juuri näin: käyt jonkun kodissa vessassa, ja näet suihkun vesihanasta roikkuvat naisten alushousut. Miksi ne odottavat siinä eivätkä vaatekaapissa? Olen kysynyt monilta naisilta, mutta en ole ole saanut järkevää vastausta. ”No se on kätevää että ne voi laittaa siitä heti jalkaan.” Mutta eivätkö ne kastu suihkun aikana? Miksi haluat laittaa märät alushousut jalkaan? Vai pesetkö alushousut suihkussa seuraavaa käyttöä varten? Miksi alushousut pitää laittaa jo suihkukopissa eikä vasta huoneessa? Häveliäisyyssyistä? Kenen takia? Onko tästä jotain varoittavia tarinoita, joilla tytöt kasvatetaan pukemaan alushousut suihkukopissa? Miksei hanasta roiku ikinä miesten alushousuja?

Mysteeri on ja pysyy.

3. Ei saa töristä

Brasiliassa ei yleensä saa niistää julkisesti. Niistämistä pidetään ällönä kehon toimintona, jossa kehon aukosta tulee eritteitä ja kuvottavia ääniä. Sen sosiaalinen funktio on siis verrattavissa piereskelyyn – sitä ei ihan noin vaan tekisi kovaan ääneen illallispöydässä. Se tulee hoitaa sivistyneesti vessassa, jos siihen on tarvetta. Ja tarvetta onkin huomattavasti harvemmin kuin Euroopan kylmemmissä ilmastoissa, sillä samanlaisia flunssa- ja influenssakierteitä ei Brasiliassa ole, eikä nuhaa aiheuttavia allergioitakaan kansalla ole läheskään yhtä paljon kuin esimerkiksi Suomessa. Ehkä juuri siksi niistämisen tarve onkin erikoinen poikkeustila, jota ei sovi revitellä muiden edessä. Ehdin tottua niistämättömyyteen siinä määrin, että suomalainen estoton töräyttely on mielestäni nykyään, noh, epämukavaa.

4. Puhtaus on puoli ruokaa

Puhtauteen liittyen: brasilialaiset pitävät yleisesti henkilökohtaisesta hygieniastaan ja ruokailuhygieniastaan todella hyvin huolta. Tietyllä tavalla puhtaudella ja siistillä ulkoisella habituksella viestitään yhteiskunnallisesta asemasta – likaisuus ja yleinen hygieeninen leväperäisyys kertovat rahvaanomaisuudesta (kirjaimellisesti).

Hieltä haisemista pidetään epäkunnioittavana muita kohtaan, mikä tarkoittaakin, että trooppisessa ilmastossa ei ole ollenkaan ihmeellistä käydä suihkussa monta kertaa päivässä. Ekologistahan tämä ei ole, eikä vesipulan aikana varmastikaan suositeltavaa. Eurooppalaisten (oletettu) likaisuus ja pahanhajuisuus on vitsailun aihe Brasiliassa. Ja on kieltämättä totta, että Euroopassa käydessäni etenkin tiiviin joukkoliikenteen aromit pistävät välillä nenään pitkän Brasilian-oleskelun jälkeen. Ihan oikeasti, sauna kerran viikossa ei riitä.

Hampaista pidetään Brasiliassa huolta niin hyvin kuin oma varallisuus antaa myöten, ja siksi valkoiset hampaat ja hammasraudat ovatkin statussymboli. Koulussa ei kiusata lasta, jolla on raudat, vaan lasta, jolla on vinot hampaat. Aikuisillakin on Brasiliassa paljon hammasrautoja, sillä hampaat laitetaan kuntoon heti, kun siihen on varaa.

Jaettavaan ruokaan ei yleensä kosketa käsin, vaan siitä otetaan hammastikuilla tai omilla haarukoilla koskematta muihin paloihin. Jäätelötötterö tehdään ja ojennetaan aina servettiin kiedottuna. Rahaa ja ruokaa ei ikinä käsitellä samoilla käsillä ravintoloissa. Ravintoloiden vessoissa saattaa olla suuvesipumppu ja pieniä kippoja siitä ottamiseksi. Mistä päästäänkin seuraavaan aiheeseen…

5. Hammasharjojen suhiseva kuoro

Brasiliassa kannattaa tottua siihen, että lounasaikaan yliopistojen, työpaikkojen ja ravintoloiden wc-tiloissa on lavuaarien edessä rivi hampaita harjaavia ihmisiä. Moni kantaa mukanaan hammasharjaa ja käy pesemässä hampaat jokaisen aterian jälkeen.

6. Sähkö ja vesi, aina hyvä yhdistelmä!

Opitko pienestä pitäen, että märkänä ei saa käyttää sähkölaitteita? Unohda moiset opit, Brasiliassa lähes kaikki suihkut toimivat sähköllä!

suihku2

Kylpyhuoneen seinästä tulee metallinen vesiputki, ja sen yläpuolella on pistorasia, johon suihkun johdot kytketään. Taloissa ei siis yleensä ole mitään lämminvesivaraajaa, vaan suihkulaite lämmittää veden sitä mukaa, kun se tulee laitteen läpi. Suihkuissa on yleensä kaksi lämpötila-asentoa: ”Kesä” ja ”Talvi”.

Suihkuja kerran vaihdattaessamme saimme tietää yli kahden vuoden asumisen jälkeen, että vanhan suihkun ollessa käytössä hana ”kutitteli” kättä siksi, että sitä ei ollut maadoitettu, ja siitä olisi voinut saada sähköiskun hetkenä minä hyvänsä. Sähkösuihku, joka päivä uusi seikkailu!

7. Pokka pitää

Brasilialaiset jonotustilanteet voivat olla kiltistä jonotuskulttuurista tulleelle melkoinen shokki. Jonoissa vallitsee viidakon laki: se, jolla on pokkaa olla röyhkeä, edetä kyynärpäätaktiikalla ja huutaa omaa asiaansa muista välittämättä pääsee yleensä edelle. Harvoin kanssajonottajat tai kaupan/viraston työntekijätkään huomauttavat asiasta etuilijalle. Tilannetta vaikeuttaa etusijalainsäädäntö, jonka mukaan liikkeissä pitää palvella ensin raskaana olevia naisia, sylivauvan kanssa liikkuvia tai imettäviä, liikuntarajoitteisia ja yli 60-vuotiaita* (tai heille on kokonaan oma kassansa, caixa preferencial eli ”etusijakassa”). Laki on lähtökohtaisesti mahtava ajatus – Suomessa joskus ihmetyttää, miksi rääkyvän vauvan kanssa liikkeellä olevan täytyy odottaa jonon hännillä.

Brasiliassa tämä tosin johtaa monesti sellaiseen tilanteeseen, että fyysisesti täysin freesin oloinen, n. 50-60-vuotiaan näköinen henkilö kiilaa pokkana eteen kassalla, ja tekisi mieli huomauttaa, että jonon perä on tuolla. Mutta jos hänelle huomauttaa asiasta, sitä samalla tiedustelee epäsuorasti, onkohan hän nyt varmasti yli 60-vuotias. Joten ainut vaihtoehto on odotella kärsivällisenä – kuten niin monessa muussakin tilanteessa! – ja antaa asian olla, vaikka takaraivossa kismittää ajatus siitä, että tuo taisi nyt harrastaa sitä kuuluisaa arjen korruptiota, enkä minä tehnyt asialle mitään.

*Brasiliassa naisten eliniänodote on 79 vuotta ja miesten 71 vuotta.

preferencia

Bussissakin muistutetaan ”etusijapenkeistä” (assentos preferenciais), sekä siitä, että lyhyisiin ihmisiin ei saa nojata (?!) bussin tungoksessa.

8. Saisiko olla?

Brasiliassa ruokaa ja juomaa kuuluu aina tarjota muille. On epäkohteliasta syödä yksin heittämättä ilmoille edes sitä hypoteettistä ajatusta, että voisit jakaa syötäväsi muiden kanssa. Minulle on tarjottu mm. suklaapatukkaa, drinkkiä, lounaseväitä, yhtä purkkaa jaettavaksi, hedelmäsalaattia. Tosin hyviin tapoihin kuuluu myös kieltäytyä, ellei annos selkeästi ole tilattu tai valmistettu jaettavaksi. Toisin sanoen kun joku kysyy suurin silmin Aceita? (kirj. ”hyväksytkö?”, eli ”haluatko vähän?”), yleensä siihen kuuluu naisen vastata Não obrigada ja miehen Não obrigado, eli ei kiitos.

aceita2

Vaikka pamonha (maissimössönyssykkä, lausutaan ”pamonja”) olisi kuinka hyvää ja olisit tilannut sen vain itsellesi, hyviin tapoihin kuuluu tarjota muillekin. Voi vain toivoa, että he ymmärtävät kieltäytyä.

9. Huurteinen, kirjaimellisesti

Brasiliassa asumisen jälkeen mikään juoma ei enää tunnu kylmältä Suomessa. Kaupasta ostettu limsatölkki maistuu siltä, että joku on hautonut sitä kainalossaan puolisen tuntia, ja ”kylmä olut” tarkoittaa suomalaisille plusasteista kaljaa, josta Brasiliassa kieltäydyttäisiin ravintolassa.

Brasiliassa jääkaapit, joissa kaupat ja ravintolat säilyttävät juomia, ovat yleensä muutaman asteen pakkasen puolella, ja niiden isot numeronäytöt todistavat lämpötilaa huurretietoisille asiakkaille. Liian lämpimän oluen voi palauttaa ravintolassa, eikä siitä tarvitse maksaa. Tosin jo tilauksen yhteydessä tarjoilijalta on yleensä tiedusteltu, mikä olut on ollut jäähtymässä pisimpään.

kalja

Jäinen olut on Brasiliassa hyvä asia.

Olut tilataan 6 desilitran pulloissa koko pöytäseurueelle, ja sitä juodaan pienistä laseista, jottei se ehtisi lämmetä. Illan jännitysmomentti on laskun maksaminen, kun jokainen miettii, kuinka paljon olutta joi (yksilöityjä laskuja ei juuri tunneta). Vaihtoehtoisesti voi tilata hanaoluen (chopp ”shopi”), jossa on 3-5 dl, tai pienen pullo-oluen (longneck), kummatkin tietysti jääkylmiä. Tuoppeja ei yleisesti tunneta.

10. Kuskia ei jätetä

Brasiliassa on yleistä, että autolla liikenteessä oleva vie autottomat kotiin illanvieton jälkeen – julkisilla liikkuminen öiseen aikaan ei ole kovin turvallista, eikä naisten kannata luottaa myöskään taksikuljettajien moraaliin. Autokyytien logistiikka hoidetaan yleensä niin, että viimeisenä kyydistä pois jäävä istuu etupenkille. Miksi? Siksi, että on epäkohteliasta kuskia kohtaan, jos hän joutuu jäämään yksin etupenkille. Eihän hän ole taksikuljettaja!

Jos kuitenkin käy niin, että etupenkiltä joku jää pois ennen muita, takapenkiltä joku siirtyy etupenkille istumaan. Tämä pieni ele osoittaa kuskikaverille, että hänen kyytiään arvostetaan, ja että hänelle halutaan pitää seuraa loppumatkan ajan.

11. Kylki kyljessä

Lopuksi yksi suosikkitavoistani Brasiliassa: kaksistaan iltaa viettävät pariskunnat istuvat yleensä ravintolassa vierekkäin, eivät vastakkain. Onhan se paljon mukavampaa olla toisen kainalossa ja pussausetäisyydellä kuin jutella ja kurotella pöydän yli.

 

Itse pidän suurimmasta osasta brasilialaisten pienistä sosiaalisista eleistä, sillä ne luovat ja ylläpitävät yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta tuttujen ihmisten välillä. Joidenkin ihmisten harjoittama tuntemattomiin kohdistuva etuilu, välinpitämättömyys ja häikäilemätön oman edun tavoittelu ovat toisaalta sellaisia asioita, joihin en ehkä totu ikinä.

Oletko itse kiinnittänyt huomiota asuinmaassasi samanlaisiin tapoihin ja ilmiöihin?

Brasilian karnevaalit

Brasiliassa valmistaudutaan parhaillaan karnevaalien juhlimiseen. Hullunkurisia asuja suunnitellaan, parhaiden blocojen eli karnevaalikulkueiden aikatauluista otetaan selvää ja niihin osallistumisesta sovitaan kavereiden kanssa, ja innokkaimmat käyttävät insinöörintaitojaan löytääkseen helpoimman tavan kuljettaa mukanaan alkoholia, jossa on mahdollisimman edullinen suhde saavutetun pössiksen ja vessassakäynnin tarpeen välillä. Sanomattakin selvää, ettei paikallinen laimea olut ole tässä mielessä paras vaihtoehto.

Karnevaaleja juhlitaan laskiaisena, ja laskiaistiistai ja sitä edeltävä maanantai ovat pyhäpäiviä. Juhlat kestävät siis lauantaista ainakin tiistaihin, joskus myös keskiviikko saattaa olla ainakin puoliksi vapaapäivä. Wikipediassa esitetään karnevaaleille muutamia mahdollisia etymologioita latinasta, ja niitä kaikkia yhdistää sana carne eli liha. Ts. karnevaalien aikaan on perinteisesti juhlittu sitä, että lihaa saa syödä viimeistä kertaa ennen paaston alkua. En kyllä tunne ainuttakaan brasilialaista, jonka saisi grillin äärestä päivää pidemmäksi, joten juhlan nimi on suurimmalle osalle enää sanahelinää.

Karnevaalit ovat lihallista juhlintaa muussakin mielessä – meno on villiä, ja viranomaiset muistuttelevat turvaseksistä varsinkin karnevaalien aikaan. (Nuorten ihmisten) karnevaalit ovat käytännössä yhdistelmä suomalaista vappua ja kesäfestareita: pukeudutaan hassusti, ördätään kaduilla, kuunnellaan musiikkia, tanssitaan ja lauletaan, pidetään hauskaa, käydään pissalla bajamajoissa ja kadulla autojen takana, podetaan krapulaa, ja juodaan taas vähän lisää. 5 päivän ajan (perjantaista tiistaihin).

karne1

Tunnelma on tiivis Belo Horizonten Santa Tereza -kaupunginosan karnevaalikansan keskuudessa.

Kun Suomessa lasketaan mäkeä, Brasiliassa katubiletetään hikisissä tunnelmissa. Suomessa Brasilian karnevaalit yhdistyvät sanapariin ”Rion sambakarnevaalit”, mikä ei kyllä kerro koko totuutta: karnevaaleja on ympäri Brasiliaa melkein jokaisessa kaupungissa, ja niissä kuullaan paljon muutakin musiikkia kuin sambaa. Rion Sambódromossa eli ns. samba-areenalla karnevaalit tosin keskittyvät nimenomaan sambaan ja eri teemoilla esiintyviin sambakouluihin, ja tämä tapahtuma nähdään suorana lähetyksenä Brasiliassa ja ympäri maailman.

Karnevaalitunnelmaan virittäydytään jo monta viikkoa etukäteen, yleensä viikonloppuisin, kun blocot harjoittelevat repertuaariaan pré-carnavalissa eli ”esikarnevaaleissa”. Blocoihin osallistuu kymmeniä tai satoja soittajia, jota harjoittelevat vuoden mittaan lähinnä erilaisten rytmisoittimien soittamista valittujen kappaleiden tahtiin. Kansa seuraa kulkueen tahdissa, rumpujen huuma kumisee rintakehässä, ja Brasilian afrikkalainen kulttuuriperintö tuntuu ehkä kaikkein kouriintuntuvammalla tavalla.

Alla esimerkki siitä, minkälaisen ihmismassan yksi bloco voi saada liikkeelle.

 

Seuraavassa kuvareportaasia Belo Horizonten karnevaaleista muutaman vuoden takaa. Tässä perinteisesti mälsähkössä suurkaupungissa on aikaisemmin käynyt Helsingin juhannukset karnevaaliaikaan, eli ihmiset ovat kaikonneet joko rantalomalle tai juhlimaan muihin kaupunkeihin jättäen kadut autioiksi. BH:n karnevaalien kokoluokka on kuitenkin kasvanut vuosi vuodelta, ja tänä vuonna tapahtumien löytämiseksi on laadittu virallinen älypuhelinsovellus (jollainen tietenkin kuuluisammilla karnevaalikaupungeilla on ollut jo jonkin aikaa).

karne2

Kalja maistuu, ja pão de queijoa eli juustopullaakin on juhlaväen ostettavissa.

 

karne10

Joskus ravintola on varautunut juhlaväkeen pysyvällä kyltillä: ”Ei saa rummuttaa pöytiä tai soittaa instrumentteja. Emme palvele paidattomia henkilöitä. Kiitos ymmärryksestänne”.

 

karne3

Kova laki eli sotilaspoliisi partioi

 

Karnevaaliasun perimmäinen tarkoitus on aiheuttaa hämmennystä ja mielellään myös naurua – ventovieraiden asuja kehutaan, ja heidän kanssaan halutaan valokuviin. Tämä kaksikko lähti juhlaan palmuina (joihin oli sidottu riippukeinu). Siihen luultavasti kutsuttiin makoilemaan, etenkin neitokaisia.

karne4

Karnevaaliarvoitus: missä Vallu (Waldo) luuraa?

karne5

Joko löysit?

karne6

Miesten yksi peruskarnevaalihassutteluasuista on pukeutua naiseksi. Se ehkä kertoo jotain yhteiskunnan valtasuhteista, kun naisellisiin tai naisellisiksi pidettyihin vaatteisiin ja pitkään peruukkiin pukeutuminen on ”hassua”. Tässä esimerkki, öö… miessumoballerinoista? Varmaan mukava asukokonaisuus ottaen huomioon +30 lämpötilan ja vessafasiliteetit.

karne7

Tässä tämän vuoden vaihtoehtoinen karnevaaliasu niille miehille, jotka eivät ole ihan päässeet ns. kesäkuntoon. Onkohan näissä avokadoissa hyvää vai huonoa rasvaa?

Karnevaaliasut voivat toki ottaa kantaa myös yhteiskunnallisiin asioihin. Tämä kävelevä poliittinen satiiri on kiertänyt somea ahkerasti tällä viikolla. Kerroksia on niin monta: Ensinnäkin hänellä on päällään Brasilian jalkapallomaajoukkueen keltainen paita, joita oikeistoon taipuvaiset, entisen presidentti Dilma Rousseffin viraltapanoa kannattaneet mielenosoittajat pitävät. Lisäksi hänellä on kädessään kattila ja kauha, joita hakkaamalla avonaisen ikkunan äärellä osoitetaan mieltä monissa Latinalaisen Amerikan maissa (port. panelaço, esp. cacerolazo). Etenkin viime vuonna Rousseffin ja hänen hallituksensa joka ikistä TV-esiintymistä säesti kattilankilkatuksen sinfonia ympäri maan. Pisteenä i:n päälle hän on marionettinukke, mikä symboloi sitä, että hänen mielipiteitään ohjailevat hänen tietämättään häntä suuremmat tahot (rikkaiden sukujen omistamat mediayhtiöt sekä poliittinen ja bisnesmaailman eliitti), joille tavalliset kansalaiset ovat vain hyödyllisiä idiootteja.

Brasilian karnevaalit ovat ehdottomasti kokemisen arvoinen tapahtuma – edes yhden päivän ajan, jos ei viittä päivää jaksa bilettää porottavan auringon alla. Ilo ja hyvä fiilis tulevat taatusti, jos ei väentungoksesta, niin ainakin kanssajuhlijoiden hulvattomista asuista.

Onko sinun asuinmaassasi vastaavaa laskiais- eli karnevaalimeininkiä?

Individualisti, haarukka ja ”jeitinho”

Edellisessä tekstissäni kerroin tunnelmia Suomen-visiitiltä ja pohdin, mikä Suomessa ihmetytti ja kummastutti sillä paluukerralla. Kirjoitukseni sai paljon posiitivista palautetta, kiitos kaikille lukijoille kannustuksestanne!

Blogissa on ollut pitempi tauko suurten elämänmuutosten keskellä. Muutimme tässä välissä takaisin Eurooppaan; kirjoitan siitä joskus myöhemmin, kun pöly on laskeutunut. Brasiliasta riittää kerrottavaa vielä vaikka vuodeksi, joten tyhjennän sen sanaisen arkun ennen kuin siirryn seuraavaan.

Tajunnanvirtani vei Suomi-kulttuurishokista seuraavaksi pohtimaan, minkäköhänlainen ihminen olen ollut silloin, kun brasilialaiseen mieheeni tutustuin, ja minkälaisia kulttuurieroja meillä on mahtanut aikoinaan olla, ja ehkä vieläkin — tietoisia tai tiedostamattomia. Kun tapasimme, asuimme kumpikin ensimmäistä kertaa ulkomailla, ja olimme olleet poissa omista maistamme vasta muutaman kuukauden. Olimme siis melkoisia ummikoita vähän kaiken suhteen.

Ainoat asiat, jotka mieheni tiesi Suomesta, perustuivat hänen kanssaan samaa koulua käyneen lukiovaihto-oppilaan kertomuksiin tämän vuodesta Suomessa. Suomessa oli hänen kuulemansa mukaan kylmä, ja siellä oli ihan normaalia käydä perheen kanssa alasti saunassa (mikä oli tietysti järkyttävää). Minä tiesin Brasiliasta jonkin verran opintojeni kautta, mutta paljon opittavaa oli silti.

Keksin oikeastaan vain kolme asiaa, missä kulttuuritaustamme on tuottanut kitkaa vuosien varrella. Seuraavassa kerron niistä, Ystävänpäivän kunniaksi (jota muuten ei juhlita Brasiliassa tänään; Rakastavaisten päivä on siellä sijoitettu Pyhän Antoniuksen päivälle 12.6.).

Läsnäolon sietämätön keveys

Ehkä tärkein kulttuurieroista on suomalaisen individualismin ja brasilialaisen kollektiivisuuden yhteentörmäys. Suomessa kaikki on minäminäminä: oma ruoka-annos, henkilökohtainen tila, turvallinen puhe-etäisyys, oma minuuttiaikataulu, en syö sitä ja tätä, jos ei haluu ei oo pakko. Luulen, että individualismi yhdistettynä ihan omaan itsepäisyyteeni on saanut aikaan monenkin riidan, jossa minä hoen ”mut ku mä en halua ja PISTE!” Toinen ei taas ymmärrä, miksi en voi taipua, koska hän tai joku muu tulisi siitä iloiseksi tai koska kaikki muutkin tekee/haluaa/menee.

Mieheni taas on kasvanut kollektiivisessa kulttuurissa, jossa omasta tahdosta riippumaton läsnäolo, osallistuminen, jakaminen ja läheisyys ovat itsestäänselviä asioita. Ravintolassa tilataan yhdessä iso ruoka-annos, omista syötävistä tarjotaan aina muille, omat menot sopeutetaan muiden aikatauluihin, sairaalassa asutaan potevan sukulaisen huoneessa yötä päivää (ajatus sairaan yksin jättämisestä on kauhistuttava), ja juhliin mennään vaikka tietäisi, ettei isäntiä tule näkemään koko iltana suuren vierasmäärän vuoksi. Olen antanut tälle minua usein Brasiliassa kyrsivälle ilmiölle nimen tarpeellinen tarpeeton läsnäolo: usein sitä joutuu olemaan joukon menossa mukana tahtomattaan, vaikkei omalle läsnäololle ole mitään tarvetta. Tämä tarpeeton läsnäolo on silti tarpeellista, koska muuten muut joukossa loukkaantuisivat, ja toisaalta koska brasilialaiset pitävät seurasta eivätkä yleensä oikein osaa olla yksin — the more, the merrier. (Eikö ole kiehtovaa, että tätä sananlaskua ei ole olemassa suomeksi? Meillä on vain Joukossa tyhmyys tiivistyy ja Mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa.)

Tämän vuoksi olen itse kitissyt monissa pitkään venyneissä juhlissa (”Eikö voida jo mennä kotiin? MINUA väsyttää!”) tai tuijottanut tuntitolkulla sairaalan seinää (”Mihin MINUA täällä tarvitaan?”). Minä, minä, minä. Miehen kollektiivisuus on toisinaan kyllä hellyttävää, kun se kohdistuu itseeni. Jokin aika sitten hain anoppilassa itselleni ylimääräistä iltapalaa, ja jäin syömään sitä yksin keittiön pöydän ääreen. Mies seurasi perässäni ja istuutui vastapäätä, muttei ottanut itselleen mitään syötävää. Aavistin, mistä oli kysymys, ja sanoin: ”Ei sun tarvitse katsoa kun mä syön, kyllä mä pärjään. Mee vaan takaisin olkkariin muiden luokse”. Hän tarjosi siis seuraa, koska eihän yksin ole kenenkään mukava syödä. Hän kuitenkin ymmärsi kulttuurien kohtaamisen, hymähti huvittuneena ja palasi olohuoneeseen.

aamupala

Aamupala anoppilassa, tällä kertaa seurassa, ja astiasto mallillaan.

Design-draama

Toinen välillemme kitkaa aiheuttanut asia on design. Tämä on varmasti monille muillekin ulkosuomalaisille tuttu juttu, sillä itse asiassa pohjoismaalaiset ovat maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen muotoilutietoista kansaa. Kasvamme selkeiden linjojen ja värien, Marimekon, Arabian, Fiskarsin, Nanson ja Iittalan keskellä. Emme edes huomaa, kuinka erikoista on, että keskiluokkaisinkin suomalainen arvostaa korkealaatuisia astiasarjoja, tekstiilejä ja muita loppuun asti ajateltuja arjen esineitä.

Brasilia on tässä suhteessa melko toisessa laidassa: keskiluokalla on kodissaan sillisalaatti astioita ja muita tavaroita, jotka ostetaan sieltä, mistä halvalla saa. Juomalaseina käytetään laseja, joissa requeijão-tuorejuusto myydään, ja aterimissa on yleensä muoviset, kirkuvanväriset varret. Edes raha ei takaa hyvää makua, vaan rikkaiden koditkin näyttävät usein suomalaisilta maalaismummoloilta kukkaisine astiastoineen ja kakofonisine väripaletteineen.

Brasilian-kotiamme perustaessamme löysin pitkän etsinnän jälkeen kohtuuhintaisen, kauniin, valkoisen, yksinkertaisen astiaston, jossa tuli mukana kokonaan metalliset aterimet. Voitte kuvitella järkytykseni, kun palasin kerran pidemmältä Suomen-matkalta ja huomasin yhden haarukan kadonneen. Sitä ei löytynyt mistään, ja aloin hiillostaa miestäni sen kohtalosta. Heititkö sen vahingossa roskiin? Veitkö töihin ja unohdit sinne? Siis nyt astiasto on vaillinainen! Hän taas ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse — ensin tietenkin kielsi syyllisyytensä, ja sen jälkeen ihmetteli, miksi niin suuri poru yhdestä haarukasta. Niitähän saa kaupasta uusia. Minä esitin tulistuneena vastakysymyksen: mistäs minä löydän samanlaisen haarukan? Hän vastasi: Miksi sen pitäisi olla samanlainen? SE ON HAARUKKA. Eihän sillä ole mitään väliä, minkälaisia HAARUKOITA meillä on, tai onko ne kaikki samanlaisia! Ei hän taida tähän päivään mennessäkään ymmärtää haarukkadraaman suuruusluokkaa, mutta ainakin oppi, että tälle suomalaiselle astiastokokonaisuudet ovat pyhiä.

Ikea ja jeitinho

Viimeisimpään, lievään kulttuurieroomme törmäsin uusia Ikea-huonekaluja kootessamme. Ikean kokoamisohjeet ovat tunnetusti hieman kryptisiä, mutta niistä kyllä yleensä selviää syvään hengittämällä ja päätä muutaman kerran rapsuttamalla.

Suomalaiseen, ehkä hieman lammasmaiseen ajattelutapaan kuuluu se, että sääntöjen ja ohjeiden uskotaan olevan olemassa kaikkien parhaaksi, ja joku viisaampi on ne minun hyvinvointiani varten laatinut. Usein näin onkin, mutta toisinaan ei — sääntö-Suomessa viranomaisia (ja kateellisia naapureita) kiinnostaa esimerkiksi parturi-kampaamojen alkoholitarjoilu ja villasukkien myynnistä ja pullonkeräyksestä maksetut verot.

Brasilialaiseen kulttuuriin taas kuuluu olennaisena se, että sääntöihin ja ohjeisiin suhtaudutaan aina pienellä (tai erittäin suurellakin) varauksella. Lähtökohtana on, että ne ovat mahdottomia ja naurettavia — kuten ne usein ovatkin — ja fiksut osaavat kiertää niitä. Oli kyse sitten hinnoittelusta, tutkintovaatimuksista tai nopeusrajoituksista, aina niissä on koira haudattuna ja jonkun muun etu päällimmäisenä. Persoonasta ja kasvatuksesta riippuu, kuinka vahva tämä ajatusmalli on, ja heijastuuko se arjessa hyvässä vai pahassa. Joka tapauksessa kaikilla brasilialaisilla on oltava jeitinho (lausutaan kutakuinkin ”žeitshinju”) arjessa luovimiseen, eli tapa löytää ratkaisuja ja porsaanreikiä ns. laatikon ulkopuolelta.

liikennevalot

Liikenne-jeitinhoa vastaan taistellaan toisinaan tuplapunaisilla.

Siksi, Ikea-sänkyä kootessamme, miehelläni oli toistuvasti paljon parempia kokoamisideoita kuin ohjeissa. ”Siis eihän tää voi pitää paikkaansa, kuka urpo nää ohjeet on tehnyt, tähän tarvii jonkun tukiruuvin, mä otan tällasen ruuvin ja laitan tähän.” Ja vieressä suomalainen parkaisee: ”MUTTA KUN NE OHJEET! Et sä voi! Seuraa ohjeita, ne on tehty meitä varten! Sitä ruuvia tarvitaan vielä jossain muualla, kyllä se meille vielä kerrotaan!” Sänky saatiin koottua — kompromissilla, kärsivällisyydellä ja sisulla. Kummasta kulttuurista niitä lopulta tuli ja missä suhteessa, sitä en osaa sanoa.

 

Jostakin naistenlehden jutusta monen monta vuotta sitten on jäänyt mieleeni kertomus suomalaisen miehen ja kiinalaisen naisen liitosta. Heidän kotonaan ei toimittu ”suomalaisittain” tai ”kiinalaisittain”, vaan meidän tavalla. Toisin sanoen on luonnollista, että eri kulttuureista tuleville puolisoille kehittyy yleensä jokin välimallitapa tehdä asiat: jotkut asiat tehdään toisen tavalla, ja toiset toisen tavalla. Tässä symbioosissa kumpikin muuttuu vuosien saatossa eikä varmastikaan ole enää yhtä monokulttuurinen kuin suhteen alussa. Siinä kohtaa on jo melko hankala arvioida, mikä muutos itsessä on elämänkokemusta, mikä on aiheutunut yhteiselosta toisen kulttuurin kanssa ja minkä on kantanut mukanaan oman synnyinmaan kulttuurista.

Toivotan oikein mukavaa ystävän/Valentinuksen/rakastavaisten päivää kaikille monikulttuurisille lukijoille — juhlikaa sitä teidän tavallanne.

Kulttuurishokki Suomessa

Synnyinmaasta poissa asuminen tuo mukanaan sellaisia ongelmia, joita läheiset ja muut kansalaiset harvemmin ymmärtävät. Jossakin kulttuurissa kasvaminen ja sen kieltä puhuminen ei tarkoita, että tuon kulttuurin tuntemus ja kielitaito pysyisivät ajankohtaisina sinä aikana, kun asuu toisessa maassa.

Kun Suomeen palaa muutamankin ulkomailla asutun vuoden jälkeen, Suomi ei ole enää sama maa eikä ulkosuomalainen ole enää sama (suomalainen) ihminen. Uusia ravintoloita on avattu, muoti on muuttunut, uusia artisteja on noussut pinnalle, kielessä on uusia ilmaisuja, asiat hoidetaan ja ne toimivat eri tavalla kuin ennen. Tällä viikolla esimerkiksi opettelin Helsingin uusien matkalippujen lukulaitteiden käyttöä kuin kuka tahansa turisti.

Suomi ja suomen kieli ovat palatessa samat kuin ennenkin, mutta eivät kuitenkaan – tuntuu vähän siltä, kuin olisi astunut yhtäkkiä johonkin rinnakkaistodellisuuteen nimeltä ”Suomi 2.0”.

joulukatu

Jouluinen Keskuskatu

Samoin minä en ole sama ihminen kuin silloin, kun noin 3 vuotta sitten lähdin pysyvämmin ulkomaille. Olen käyttänyt päivittäin täysin erilaista kieltä kommunikointiin ja elänyt yhteiskunnassa, joka on monessa asiassa täysin Suomen vastakohta. Uusi ympäristö muuttaa ja totuttaa ihmistä erilaiseen todellisuuteen kuin se, missä on kasvanut. On jännä ajatella, että niinkin lyhyt mutta äskeinen ajanjakso elämässä ikään kuin pyyhkii puhtaaksi tai ainakin syrjäyttää hetkellisesti muistoja ja kokemuksia, joita keräsin Suomessa suurimman osan elämääni.

Läheisille on varmasti myös omituista ottaa vastaan se kaukana asuva, tuttu ihminen, joka onkin saapuessaan niin erilainen kuin ennen. Se etsii sanoja ja puhuu välillä muutenkin omituisia, yrittää laittaa sähköhellaa päälle tulitikuilla, tai on vaikkapa lähtemässä lauantai-iltana supermarkettiin ostamaan viinipulloa illalliselle ajattelematta, että siinä olisi jotain omituista. Se on ihan kuin ulkomaalainen, joka puhuu kuitenkin (lähes) täydellistä suomea – rakkaasta perheenjäsenestä onkin tullut Roman Schatz.

aleksi

Aleksanterinkatu jouluasussa

Ulkosuomalaisen läheisten voi olla vaikea ymmärtää, että myös omassa synnyinmaassa voi potea kulttuurishokkia. Yleensä ensimmäiset päivät tai viikot menevät itselläni alkuhuumassa, jetlagissa ja yleisessä hämmennyksessä, jolloin kaikki on vielä hyvin. Sen jälkeen yleensä alkaa vaikeampi jakso, jolloin hakkaan päätä seinään, kun en osaa enää sopeutua ympäristöön, jonka pitäisi olla tuttu muttei olekaan. Muistan kerran pidemmällä Suomen-vierailulla pahan kulttuurishokin iskeneen noin muutaman viikon jälkeen: oli talvi, pimeää, ankeaa, hiljaista, järjestelmällistä. Makasin sohvalla ja kyynelten välistä voivottelin: ”Kaikki on täällä niin kulmikasta! Miksei mikään ole pyöreää?” Angsti abstrahoitui geometrisiksi muodoiksi.

tiernapojat

Tiernapojat Helsingin rautatieasemalla

Tällä jouluisella, lyhyellä Suomen-vierailulla olen yrittänyt nauttia parhaani mukaan niistä asioista, joita ikävöin Suomesta: aikataulussa kulkeva, laadukas julkinen liikenne, siistit kadut, rauha, ruoka, perhe ja ystävät. Kulttuurishokki ehti tosin jo tulla muutamassa päivässä monen asian suhteen, seuraavassa niistä lyhyesti.

Hiljaisuus. Ne kiusallisen pitkät tauot keskusteluissa. Se kun ei avata suuta ja pyydetä kohteliaasti päästä ohi. Katujen ja luonnon korviahuumaava äänettömyys. Missä musiikki, missä ihmiset, missä ilo? (Tosin heinäkuinen Suomi on hyvin erilainen tässä suhteessa kuin joulukuinen Suomi.)

Totisuus. Tarkkailin ihmisiä kaduilla ja julkisissa kulkuvälineissä, ja reilusti yli puolella on huolestunut tai vihainen ilme. Harva nauraa tai hymyilee, ja kukaan ei varsinkaan laula tai hyräile ääneen (Brasiliassa melko tavallista).

jouluikkuna1

Stockmannin jouluikkuna

Baarinälkä. Olin unohtanut, että Suomessa joutuu syömään ”varastoon” ennen baari-iltaa, koska baareista ei saa illallista. Hauskan illan jälkeen joutuu usein vielä vääntämään itselleen jotain ruokaa kotona, koska baarista on lähdetty nälkäisenä. Tai aina voi tietysti lähteä jonottamaan snägärille ja tapella mauttomista rasvapommeista muiden alhaisesta verensokerista kärsivien laskuhumalaisten kanssa. Moni poru ja kärhämä vältettäisiin, jos Suomen juhlakansa saisi syödäkseen illan aikana. Hyvä ruoka, parempi mieli!

Puhelin-, netti- ja itsepalvelu. Brasiliassa asuessa sitä unohtaa, miten Suomi on yhteiskunta, joka on suunniteltu siten, että kaikki asiat voi hoitaa etänä ja/tai itse. Mielessäni oli Suomen verotukseen liittyvä kysymys, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että menen verotoimistoon ja kysyn virkailijalta. Muutaman tunnin päästä hoksasin, että saman tiedon saisi varmaankin palvelunumerosta. Alitajuntani työstettyä asiaa vielä hieman pidemmälle tajusin, että kaipaamani tieto löytyy varmaankin suhteellisen selkeästi selitettynä myös nettisivuilta. Brasiliassa tottuu siihen, että kaikki oleellinen tieto on piilossa, (oikeita) vastauksia saa yleensä vain paikan päällä hiillostamalla, ja muutenkin sitä laiskistuu hakemaan kirjallista tietoa maassa, jossa suullinen tieto on ensisijaista. Lopputulos: ryhdistäydyin ja löysin tiedon netistä alle 10 minuutissa.

Muutaman vuoden takaa muistan palvelutilanteen, jossa seisoin eräässä helsinkiläisessä kirjastossa lainattava kirja kädessäni ja arvioin tilanteen: vasemmalla oli lainausautomaatti, ja oikealla oli palvelutiskin takana istuva virkailija. Päätin hakea ihmiskontaktia ja suuntasin virkailijan luokse, tervehdin kohteliaasti ja sanoin, että haluaisin lainata tämän kirjan. Vastaus: ”Ai eiks automaatti toiminu vai?” Olin unohtanut, että (Helsingissä?) tuntemattomille puhutaan vain, jos on pakko. Onneksi Sokoksen S-marketissakin on nykyään itsepalvelukassat, jotteivät suomen kielen ”Hei” ja ”Kiitos” kulu puhki.

jouluikkuna2

Lisää Stockmannin jouluikkunaa

Laitapuolen kulkijat. Silmääni pistivät Helsingin kaduilla, metrossa ja raitiovaunuissa ma(t)kaavat ns. laitapuolen kulkijat, jotka ovat todella rajun ja kärsineen näköisiä, ja heitä on paljon. Humalaisten ja huumeriippuvaisten ulkoinen habitus ja häiriökäyttäytyminen ovat aina vähän järkyttävää ja surullista katsottavaa lauhkeammassa (sanan kaikissa merkityksissä) latinokulttuurissa asuvalle. Vaikka huono-osaisuutta on Brasiliassa määrällisesti paljon enemmän, päihteiden väärinkäyttäjiä ei näe julkisilla paikoilla läheskään yhtä paljon kuin Suomessa.

Missä vesisuodatin? Hakiessani ensimmäistä kertaa vettä juotavaksi, huomasin käteni hapuilevan vesisuodatinta kraanan läheisyydestä. Ai niin, Suomessa vettä voi juoda suoraan kraanasta. Silti ajatus kraanaveden juomisesta tuntuu vähän omituiselta, vaikka se maistuukin hyvältä, jopa makealta.

Olkaamme me ulkosuomalaiset armollisia itsellemme elinympäristön muutosten keskellä – kulttuurierot ovat todellisia, ja niitä piilee arjen ilmiöissä ja kanssakäymisessä paljon enemmän kuin pystymme havaitsemaan tietoisesti. Samoin ulkosuomalaisten läheisille suosittelen kärsivällisyyttä meidän kanssamme. Me olemme tottuneet erilaisiin asioihin, unohtaneet joitakin suomalaisille itsestäänselviä tapoja, järkytymme omituisista asioista, ja ehkä halaamme ja puhumme liikaa. Kaikesta huolimatta meistä on aina mukava olla takaisin Suomessa ainakin hetken aikaa, puhua äidinkieltämme, viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa, syödä salmiakkia ja laittaa kurkkusiivuja leivän päälle ilman, että joku ihmettelee ääneen kulinaarisia valintojamme.

Joulu ja uusivuosi Brasiliassa

Brasilia valmistautuu jouluun. Vai valmistautuuko?

Ikkunasta ulos katsomalla, ostoskeskusten ja kauppojen taustamusiikkia kuuntelemalla ja TV-uutisia ja sarjoja seuraamalla ei tietäisi, että on joulu(kuu). Joulu loistaa poissaolollaan kesäisessä Brasiliassa. Jouluun välinpitämättömästi suhtautuvalle tämä on varmasti ideaalitilanne, mutta suomalaisen jouluihmisen koti-ikävää se vain pahentaa.

Kaupungilla näkyy toki jouluvaloja, mutta ne ovat lähinnä erivärisiin valoihin kiedottuja palmuja, kuten voi nähdä tästä Belo Horizonten kaupungin postaamasta kuvasta.

Muutama vuosi sitten samaisen Praça da Liberdade –aukion viheriöivälle nurmikolle oli ”istutettu” tähtiä.

pracadaliberdade

Jouluperinteitä on yhtä monta kuin on perhettäkin. Olen kysynyt monilta eri ihmisiltä monista eri kaupungeista ja osavaltioista heidän jouluperinteistään, ja kaikilla tuntuu olevan erilainen ohjelma joulunaikaan. Ensinnäkin jouluruokia tai -jälkiruokia ei varsinaisesti ole, vaan kaikenlaista ruokaa – lasagnea, lihaa, majoneesisalaattia, riisiä, kanaa, kalkkunaa, jne. – on vaan enemmän kuin normaalisti. Portugalista on tullut perinne syödä turskaa (bacalhau) jouluaterialla, sitä ilmeisesti aika monissa perheissä valmistetaan. Minas Geraisissa yksi jouluruuista on myös leitoa à pururuca, eli kokonainen rapeanahkaiseksi paistettu porsas (josta tietenkin syödään myös se nahka). Siinä missä suomalainen joulupöytä on kasvissyöjän unelmabuffetti, brasilialaisesta pöydästä ei oikein sillä ruokavaliolla löydy mitään. Lihansyöjälle se taas on runsaudensarvi.

jouluruoka

Erään joulun juhlapöytä.

Jouluaaton ohjelmaan kuuluu mieheni perheessä sukukokoontuminen (yli 100 henkeä) maaseutukaupungissa sijaitsevaan vanhaan taloon, jossa syödään, juodaan ja kuunnellaan musiikkia uima-altaan äärellä. Viime vuosina uskonnollisesti radikalisoitunut täti on ottanut asiakseen hankkia paikalle mikrofonin ja äänentoistolaitteet saarnatakseen ja rukoiluttaakseen läsnäolijoita. Viimeksi kun siellä joulun vietin, saimme kuulla läksytyksen siitä, että nuoret eivät käy enää messussa, ja että jumala näkee. Tätä seurasi yhteinen isämeidän käsistä kiinni pitäen. Syvä uskonnollisuus yhdistettynä uima-altaaseen, kylmään kaljaan ja taustalla soivaan brasilialaiseen kantrimusiikkiin ei ole ihan sitä, mitä toivon omalta joulultani.

Lahjat avataan silloin kun huvittaa, ilmeisesti suvusta/perheestä riippuen 24.12. illalla tai 25.12. aamulla. Ainakaan mieheni perheessä se ei ole samanlainen harras ”jaetaan ja avataan lahjat yhdessä, ihastellaan ja kiitellään” -hetki kuin omassa perheessäni. 25.12. aamulla kaikki heräävät omia aikojaan ja heille tyrkätään käteen pieni symbolinen paketti, jonka he avaavat sitten kun muistavat. Jouluihmiselle melko traumaattista.

Elävää joulupukkia en ole täällä ikinä nähnyt. Lapsiperheissä saattaa kuulemma käydä pukki lahjat jakamassa.

joulupukki

Joulupukki ja lämpöhalvaus

Joululauluja ei ole olemassa Brasiliassa. Jos paikallisilta kysyy, ainoa jonka he tietävät on tämä Simonen järkyttävä ysäriversio John Lennonin klassikosta ”Happy Xmas”. Tämäkin kappale herättää intohimoja puoleen ja toiseen, ja jotkut ilmoittavat boikotoivansa kaikkea ja kaikkia, jotka sitä soittavat. Käännettyjen sanojen lopussa toistetaan mm. ”harerama” ja ”Hiroshima, Nagasaki, Mururoa” (?!).

Tuossa samaisessa maaseutukaupungissa jouluperinteisiin kuuluu congado-kulkueiden seuraaminen. Congado on afrobrasilialainen perinne, jossa sekoittuu Angolan ja Kongon alueelta tullut kuninkaiden kruunajaistanssi katolilaisiin juhliin. Lähinnä rytmisoittimia soittavat osallistujat kulkevat pitkin kaupunkia värikkäissä vaatteissa, joista roikkuu pitkiä nauhoja, ja tanssivat musiikin tahtiin (ks. video alla).

Kyseisen kaupungin jouluun kuuluu myös cavalgada eli eräänlainen ”hevoskokoontumisajo”: kaikki kynnelle kykenevät ratsastavat hevosillaan tiettyä reittiä kaupungin läpi ja ympäri keskusaukion. Vyönsoljet kiiltävät ja stetsonit suojaavat päätä auringon porottaessa.

Loppuvuoden paras yhdistelmä onkin omasta mielestäni viettää joulu Suomessa rakkaiden ihmisten seurasta, tunnelmasta ja ruuista nauttien, ja sitten hypätä ripeästi lentokoneeseen juhlimaan uuttavuotta Brasiliassa. Uusivuosi Suomessa on ollut mielestäni aina vähän väkinäinen juhla: on jäätävän kylmä, ja vaihtoehtona on joko pukeutua toppahaalareihin ja seurata ilotulitusta jossain torilla kännisten ördääjien keskellä, tai juhlia sisätiloissa, mistä ei yleensä ilotulituksia näe. Lisäksi Suomessa uusivuosi ei oikein aloita käytännössä mitään uutta; suomalaisen vuoden katkaisee omassa mielessäni enemmän kesä(loma).

Brasiliassa ilotulituksia voi katsoa rannalla tai muualla ulkosalla kesävaatteissa. Joulukuuhun päättyy lukuvuosi ja työvuosi, ja uusivuosi otetaan vastaan sen värisissä vaatteissa, mitä toivoo tulevalle vuodelle: valkoinen – rauha, vihreä – terveys, keltainen – vauraus, vaaleanpunainen – rakkaus, liila – hengellisyys, ruskea – vakaus, oranssi – elinvoimaisuus, sininen – harmonia, punainen – intohimo, musta – vastuu, kulta – raha, harmaa – tasapaino. Yleensä pukeudutaan kokovalkoiseen, jota voi maustaa muunvärisillä asusteilla. Uutenavuotena syödään usein ruokaa, jossa on linssejä, sillä ne symboloivat runsautta. Monilla on tapana juhlia uuttavuotta rannalla ja ”hypätä 7 aallon yli”. Aaltojen hyppääminen rantavedessä klo 12 on afrobrasilialaisen Umbanda-uskonnon perinne, jolla pyydetään Iemanjá-jumalattarelta voimaa esteiden ylittämiseen tulevana vuonna.

Feliz Natal e Próspero Ano Novo!

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!